Mikael Brunila, Kukka Ranta ja Eetu Viren: Muutaman töhryn tähden

Muutaman töhryn tähden

Osta kirja itsellesi

Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin Muutaman töhryn tähden on vuonna 2011 julkaistu tietokirja Helsingin kaupungin graffitien vastaisesta sodasta vuosilta 1998–2008.

Ennen vuotta 1990 graffiteja ei nähty suurena ongelmana, vaan osana kaupunkikulttuuria, mutta kaikki muuttui, kun USA:sta rantautuivat ideat rikottujen ikkunoiden teoriasta.

Helsingin kauppakamari alkoi vaatia kaupungilta toimia ”töhryjen” poistoon, koska niiden koettiin haittaavan kaupungin imagoa ja näin liiketoimintaa.

Rikottujen ikkunoiden teorian mukaan, jos kaupungissa ei heti korjattu rikottua ikkunaa, se alkaisi luomaan kaupungin asukkaissa välinpitämättömyyden ilmapiiriä, jossa muitakin ikkunoita voidaan rikkoa ja katuja roskata.

Kun lika ja rappeutuneisuus leviävät kaupunkikuvassa, ihmiset lakkaavat välittämästä ympäristöstään ja muista ihmisistä. Rikollisuus lisääntyy ja syntyy tuhon ja rikollisuuden kierre. Jotta tällainen urbaani kaaos voidaan estää, rikotut ikkunat on nopeasti korjattava ja pyrittävä estämään tulevia ikkunoiden rikkomisia. Logiikka päti ikkunoiden lisäksi kaikkeen likaan, rappioon ja graffiteihin.

Helsingin kaupunki piti teoriaa uskottavana ja laati uusia lakeja graffitien totaaliseen kieltoon. Kiellon lisäksi aloitettiin Stop töhryille -kampanja, jossa pyrittiin valistamaan asukkaita ilmiantamaan katutaiteilijoita poliisille ja opettamaan lapsiaan vihaamaan graffiteja. Yhdellä kertaheitolla joukko nuoria muuttui pahemman luokan saastaksi, jonka toiminta uhkasi koko Helsingin kaupungin turvallisuutta.

Kirjailijat kertovat, miten kokonainen puolijulkinen teollisuus muodostui graffitimaalarien kukistamisen ympärille. Helsingin kaduilla alkoi partioida yksityisten vartiointifirmojen vartioita ja siivousfirmoja palkattiin välittömästi puhdistamaan kaikki muurit ja junavaunut, joissa ilmeni graffitia, jopa aiemmin graffitien maalaukseen tarkoitettuja paikkoja.

Ihmeellisesti kaupungin turvallisuus- ja puhdistuskustannukset nousivat hyvin korkeiksi siitäkin huolimatta, että edellä mainitut toiminnot olivat yksityisten firmojen hoitamia.

Suurin ongelma tässä kirjassa ovat sen kirjoittajien tapa vihjailla kaikenlaisesta, mutta ilman konkreettisia todisteita. Kirjasta ilmenee, että vartiointi- ja puhdistusyritysten kilpailutuksessa oli epäselvyyksiä, joita Helsingin kaupungin virkamiehet eivät osanneet selittää.

Kirjailijat eivät suoraan syytä kaupunkia korruptiosta, mutta antavat ymmärtää, että koko katutaiteen kriminalisointi keksittiin muutaman yksityisen firman taskujen täyttämiseksi. Etenkin, kun kymmenen vuoden jälkeen koko projekti kuopattiin turhana.

Graffititaide ei vähentynyt kaupungissa, vaan lisääntyi, koska vartioiden ja kameroiden takia maalarit eivät enää kuluttaneet monta tuntia maalauksien tekemiseen, vaan he suihkuttivat muutamassa sekunnissa tageja, jotta ehtisivät karkuun. Tagien määrä lisääntyi nopeammin kuin niitä ehdittiin puhdistamaan. Melkein kuin graffiti olisi oire jostain, eikä itse syy.

Kirjassa korostetaan, miten sadistisesti yksityisten turvallisuusfirmojen vartijat kohtelivat graffitimaalareita. Olivathan nämä määritelty yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi, joten oli luonnollista, että heitä kohdeltiin pahemman luokan rikollisina.

Sen lisäksi että 14-vuotiaita maalareita pahoinpideltiin, poliisi pidätti joissakin tapauksissa sekä taiteilijan että tämän perheenjäseniä pitkiksi ajoiksi, ilman oikeudenkäyntiä tai virallista syytettä, vain jotta heidät selittämättömästi vapautettiin. Ne, jotka tuomittiin, tuomittiin suuriin sakkoihin, jotka kulkivat kymmenissä tuhansissa euroissa, koska puhdistuskustannukset olivat niin korkeita.

Kirjailijoiden asenne paistaa läpi tässä kirjassa. Kirjoitustyyli on välillä niin asenteellista, että muistaa, miksi tämä on oikeastaan pamfletti, eikä varsinainen tietokirja. Mutta vaikka populaari ja äärimmäisen puolueellinen kieli ovat ärsyttäviä, suurin ongelma on kuitenkin kirjan pääteesin epäselvyys.

Vaikka yhden taitelijaluokan kriminalisointi on kyseenalaista, kirjailijat yrittävät selittää koko aikajakson liian vasemmistolaisesta näkökulmasta, että se olisi objektiivista. Tähän jopa onnistutaan tunkemaan Marxin antikapitalistista teoriaa.

Kirjailijat harvoin julistavat mitään suoraan, vaan vihjailevat jatkuvasti, mikä ärsytti suunnattomasti. Vihjailu ei ole kovin tieteellistä, vaan juuri sellaista pelkurimaista jään kokeilemista kepillä. Sentään perustelevat vihjailun sillä, että suurin osa asiakirjoista on luokiteltu salaisiksi, joten on vaikeaa todistaa, mitään konkreettista.

Mutta vasemmistolainen asenne ilmenee siinä, miten koko graffititaiteen kriminalisointi kehystetään rasistisen uusliberalistisen politiikan aikaansaannokseksi. Kirjassa toki oli kiinnostavaa lukea rikottujen ikkunoiden teorian alkuperästä ja miten se ei perustunut mihinkään tutkimustietoon, vaan New Yorkin poliisin mututuntumaan, mutta kun siirryttiin Helsinkiin, kaikki tarkka taustoitus ja ideologioiden tutkiminen tyssäävät täysin.

Kirjailijat vain olettavat, että koska Helsingin kaupunki kuunteli kauppakamaria ja palkkasi yksityisiä firmoja hoitamaan katumaalarit hyvin kyseenalaisilla ”kannustimilla”, sen on pakko johtua siitä, että Helsingin kaupunki sortui uusliberalismiin.

Toki teoria on uskottava, kun koko ”Stop töhryille” -kampanja toteutettiin pääosin valtion ja yksityisten firmojen välisillä hämärillä sopimuksilla, mutta kirjailijat eivät vaivaudu ottamaan selvää, mitä puolueet olivat valtuustossa tuohon aikaan, ketkä olivat kunnanvaltuutetut ja mitkä olivat näiden ideologiset taustat.

Kirja on hyvä historiikki aiheesta, mutta huono teoretisoimaan sitä. Ehkä johtuu siitä, että olen itse kulttuuritutkija, joten minua aina kiinnostaa, miten jokin idea on syntynyt, miten se on omaksuttu ja miksi. Tässä kirjassa enemmänkin raportoidaan graffitimaalarien kriminalisoinnista, sen vaikutuksista Helsinkiin ja katutaitelijoihin, jonka jälkeen sitten yritetään koko touhu teoretisoida kaikilla mahdollisilla vasemmistolaisilla sosiologisilla teorioilla, ilman tarkempaa perustelua.

Esimerkiksi tässä kirjassa viitataan paljon amerikkalaisiin tutkimuksiin graffititaiteesta ja uusliberalistisesta politiikasta, mutta ei kotimaisiin tutkimuksiin. Kaikkien tutkijoiden pitäisi tietää, että kaikki yhteiskuntateoriat eivät sovellu sellaisenaan joka ympäristöön. Suomessa on erilainen yhteiskuntarakenne kuin amerikkalaisissa kaupungeissa, joten on yritettävä nojautua paikallisiin tai vähintäänkin pohjoismaisiin tutkimuksiin aiheesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.