Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rintarô (oikealta nimeltään Shigeyuki Hayashi) on japanilaisen animaation kentällä melkoinen legenda. Hän aloitti uransa 17-vuotiaana Toei Animaatiolla ja työskenteli myöhemmin Osamu Tezukan Mushi Productionilla, missä hän oli mukana muun muassa Astro Boyn ja Kimba the White Lionin tuotannoissa. Vuonna 1972 hän oli perustamassa legendaarista Madhouse-studiota yhdessä Masao Maruyaman, Osamu Dezakin ja Yoshiaki Kawajirin kanssa.
Rintarôn elokuvista erityisesti Galaxy Express 999 ja Metropolis ovat jääneet historiaan, ja ohjasipa hän vuosina 1978–79 myös alkuperäisen Space Pirate Captain Harlock -tv-sarjan. Lyhyesti, Rintarôn uraan kitetyy paljon japanilaisen animaatioteollisuuden historiaa 50-luvulta alkaen.
Erityistä kiinnostusta sarjakuvamuistelmassa herättää legendaarinen Osamu Tezuka ja hänen perustamansa animaatiostudio. Olihan Tezuka jo 1960-luvun alussa Japanin ylivoimaisesti tunnetuin sarjakuvantekijä, niin kutsuttu ”mangan jumala”. Myös Mushi Productionin kunnianhimo oli kova. Tezuka halusi tuoda animaatiota televisioon halvalla ja nopealla tahdilla tuotettuna, mikä käytännössä tarkoitti, että hän joutui keksimään uudestaan koko tuotantologiikan. Perinteinen animaatio oli aivan liian työlästä ja kallista viikoittaiseen TV-formaattiin, joten Mushissa kehitettiin uusia tekniikoita joista tuli sittemmin animen tavaramerkkejä: toistuvia liikesyklejä, kameralla elävöitettyjä still-kuvia sekä normaalia animaatiota pienempi frame rate eli harvennettu piirrosmäärä sekuntia kohden.
Tästä syntyi vuonna 1963 Tetsuwan Atomu (Astro Boy), Japanin ensimmäinen kotimainen viikoittainen TV-anime, joka oli valtava menestys sekä Japanissa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Rintarôn kokemus oli kuitenkin ristiriitainen. Toisaalta valtava innostus, tässä oltiin luomassa jotain aivan uutta. Toisaalta kunnianhimoinen tuotantomalli, järjettömät deadlinet ja huono talousjohtaminen olivat näkyvissä alusta asti ja lopulta koituivatkin koko studion kohtaloksi.
Suomalaisesta näkökulmasta tähän liittyy yksi oikein kiinnostava yksityiskohta. Rintarô sai vastuulleen itse Muumi-animaatiosarjan, sen jälkeen kun sen tuotanto siirtyi toiselta studiolta Mushi Productionille. Kyseessä ei toki ollut meille suomalaisille tuttu 90-luvun muumisarja, vaan varhaisempi iteraatio, jota esitettiin Fuji TV:llä vuosina 1969–1970. Sarja on tunnettu siitä, että se erosi huomattavasti Tove Janssonin näkemyksistä, ja jopa Osamu Tezukan pettynyt poika ilmoitti Rintarôlle, että sarja ei ole oikeita muumeja nähnytkään. Vaikka sarja olikin taloudellinen menestys, Rintarô oli sen verran tyytymätön sarjan taiteellisiin kompromisseihin, että päätti lähteä Mushi Productionilta kokonaan.
Sarjakuvassa siis riittää kiinnostavia yksityiskohtia animen ystäville, mutta muistelman punainen lanka on kuitenkin henkilökohtaisempi. Rintarô peri intohimonsa elokuviin isältään, jolla selkeästi oli omiakin haluja työskennellä elokuvateollisuudessa, vaikka niistä ei lopulta tullut mitään. Rintarôn suhde isäänsä oli kuitenkin jännitteinen johtuen isän avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka sai Rintarôn äidin hylkäämään perheensä. Tapa, jolla Rintarô kertoo näistä tapahtumista on hieman erikoinen, koska jotain jää selvästi sanomatta. Hän kertoo avoimesti etääntymisestään isästään, mutta äidistään hän ei sano oikeastaan yhtään mitään. Epäselväksi jää jopa näkikö Rintarô äitiään enää koskaan. Asiaa ei selvästi haluta kokonaan avata lukijoille, mutta isän ja pojan välinen suhde on sinänsä ihan koskettavasti käsitelty ja antaa tarvittavaa vastapainoa työelämän haasteille.
Itse sarjakuvan synnystä on vielä pakko sanoa sananen, sillä se on aika epätavallinen. Vaikka tekijä on japanilainen ja sarjakuva on piirretty japaniksi, Rintarô itse luokittelee teoksen ranskalaisen bande dessinée -perinteen edustajaksi eikä mangaksi. Syynä on teoksen syntyhistoria: se sai alkunsa ranskalaisen TeamTO-studion elämäkerta-animaatiohankkeena. Kun projekti kaatui rahoituksen puutteeseen, Rintarô päätti yhteistyökumppaninsa Shoko Takahashin kannustamana tehdä siitä sarjakuvan, ja nimenomaan ranskalaista kustantajaa ja yleisöä varten.
Tämä näkyy myös itse sarjakuvassa. Vaikka hahmot ovat selvästi mangavaikutteisia, ruutukerronta edustaa pikemminkin perinteistä ranskalaista sarjakuvaa, eli kerronta rakentuu säännöllisen vaakasuuntaisen ruudukon varaan, jossa toiminta pysyy enimmäkseen ruutujen sisällä. Sarjakuva on myös kooltaan reilusti mangaa suurempi.
Rintarôn piirustustyyli puolestaan on hallittu ja miellyttävää lukea, vaikkakin aavistuksen geneerinen. Lopputulos on yhtä kaikki vaikuttava, eihän Rintarô ole mikään sarjakuvien ammattilainen, vaikka hän lyhyen hetken nuoruudessaan kokeilikin myös sarjakuvien piirtämistä.
My Life in 24 Frames per Second on paitsi arvokas dokumentti japanilaisen animaation historiasta ja sen kultakaudesta myös koskettava henkilökohtainen kasvutarina. Sarjakuva on suositeltavaa luettavaa kaikille, joita kiinnostaa animaatioteollisuus ylipäätään.
