Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tervetuloa lähes neljän vuosikymmenen mittaiselle matkalle turvallisuuspolitiikan pyörteisiin.
Näillä sanoilla Jarmo Lindberg ja Hannu Laakso toivottavat lukijan tervetulleeksi tutustumaan Silloin emme vielä tienneet -kirjaansa. Silloin emme vielä tienneet millainen vuosikymmenten matka tulee olemaan, emmekä nytkään tiedä millaisiksi seuraavat vuosikymmenet tulevat muodostumaan.
Turvallisuuspolitiikka tarkoittaa toimintaa, jolla turvataan maan itsenäisyys, alueellinen koskemattomuus, yhteiskunnan perusarvot ja kansalaisten hyvinvointi ulkoisilta ja sisäisiltä uhkilta. Se kattaa ulkopolitiikan, puolustuspolitiikan, taloudellisen varautumisen sekä kyber- ja hybridiuhkien torjunnan. Näistä ovat vastuussa Puolustusvoimat, Rajavartiolaitos ja eri viranomaiset. Eri toimijoita ohjaa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Ulkopolitiikkaa ohjaa presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa. Myös vapaaehtoisella maanpuolustuksella on turvallisuuden kannalta oleellinen merkitys.
Turvallisuuspolitiikka on muuttunut ratkaisevasti viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Kylmän sodan jälkimainingeissa keskityttiin pitämään Suomi puolueettomana, EU-jäsenyyden myötä jouduttiin ottamaan kantaa myös suomalaisten sotilaiden käyttöön ulkomaantehtävissä ja osallistumiseen turvallisuuspolitiikan kehittämiseen EU:ssa. Nyt puolustusliitto Naton jäsenmaana olemme osa kokonaisuutta, jossa yhteistyö muiden maiden kanssa on arkipäivää.
Kukapa olisikaan parempi kertomaan puolustuspolitiikasta kuin entinen Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg. Lindberg aloitti uransa hävittäjälentäjänä. Ennen nousuaan Puolustusvoimain komentajaksi hän toimi Ilmavoimien komentajana ja Puolustusvoimain sotatalouspäällikkönä. Ilmavoimien komentajana hän kannatti Ilmavoimien tiivistä kansainvälistä yhteistyötä. Lindbergin kertoman mukaan luottamuksellinen yhteistyö on lisääntynyt ja syventynyt vuosikymmenten aikana.
Jarmo Lindbergin muistelmat ovat vaikuttava teos. Kirja on täynnä mielenkiintoista tietoa sellaiselle, jota kiinnostaa turvallisuuspolitiikka ja sen kehittyminen 1990-luvun alusta tähän päivään. Kirjan toisena kirjoittajana on tietokirjailija, KTM Hannu Laakso, joka on toiminut niin Helsingin Sanomien kuin Kauppalehdenkin kolumnistina ja sai vuonna 2023 valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Tekijöiden mukaan kirjan punaisena lankana on kertoa päätöksistä, jotka mahdollistivat Suomen nopean Nato-integraation, kun asia tuli ajankohtaiseksi.
Tässä kirjassa nousee hyvin esille se, että pienessä maassa tarvitaan ihmisiä, jotka paneutuvat asioihin, ja näkevät epäkohtia ja pyrkivät muuttamaan vanhoja käytäntöjä. Lindbergin toiminnassa nousee esille halu uudistaa, ja verrata Suomen maanpuolustuskykyä muiden maiden käytäntöihin.
Päänsärkynämme olivat silloin vastustajat, joilla oli hävittäjissään jo nykyaikaiset pulssidopplertutkat, MiG21bis:n tutka oli niihin verrattuna antiikkinen…
1980-luvun lopussa alkanut hävittäjähankinta Draken- ja MiG-hävittäjien korvaamiseksi avasi kilpailevien valmistajien ovet ilmailunäyttelyissä. Kävimme Le Bouretin ilmailunäyttelyssä, mutta olin jo sitä ennen kaivanut materiaalia ammattilehdistöstä sekä alan raamatusta, kirjasta nimeltä Introduction to Airborne Radar. Ilmailunäyttelyssä pystyimme varmistamaan tietoja kone- ja asejärjestelmävalmistajilta sekä koelentäjiltä. Näin syntyi pienimuotoinen tutkielmamme, Nykyaikaiset hävittäjätutkat, jonka Ilmavoimien esikunta jakoi kaikkiin joukko-osastoihin.
Jos kirjan ensimmäinen osa koostuu Lindbergin kouluttautumisesta ja kehittymisestä yhä vaativampiin tehtäviin, niin toinen osa kertoo enemmänkin Puolustusvoimain uudistumistarpeesta sekä siitä, miten muutama ihminen, Lindberg yhtenä avainhenkilönä, teki töitä aktiivisesti eri yhteistyötahojen kanssa uudistusten eteen. Puolustusvoimille hankittiin materiaalia, joka olisi yhteensopivaa myös muiden maiden kanssa. Uudistettiin myös koko logistiikkajärjestelmä.
Kirjan kolmannessa osassa keskitytään Nato-yhteistyön kehittämiseen. Yhteiset harjoitukset eivät kaikkia miellyttäneet. ”Silloisen puolustusministerin Jussi Niinistön mukaan harjoituskohujen myötä presidentin allergia Yhdysvaltoja ja Natoa kohtaan oli kasvanut entisestään.” Lindberg kertoo, että ”epäluulot eivät olleet vähentyneet vaan pikemminkin päinvastoin lisääntyneet. Oli aivan kuin harjoitusyhteistyötä painottavia aiesopimuksia Yhdysvaltojen kanssa ei olisi koskaan allekirjoitettukaan”. Jussi Niinistön mukaan epäluulo siitä, että kenraalit pimittävät tietoa, saattoi osaltaan johtaa siihen, ettei Lindbergille tarjottu jatkokautta Puolustusvoimain komentajana. Tämän presidentti Sauli Niinistö on kuitenkin kiistänyt.
Kirjan viimeisessä osassa keskitytään Suomen ja Euroopan tilanteeseen Venäjän aloitettua sodan Ukrainaa vastaan. Kirjassa on myös analyyttistä tarkastelua eri maiden reagoinnista tilanteeseen, jossa Venäjä valmisteli hyökkäystä.
Kirjaa lukiessani vakuutuin Puolustusvoimain kyvykkyydestä. Puolustusvoimain korkein johto seuraa maailman tapahtumia aktiivisesti ja keskittyy siihen, kuinka maatamme puolustetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Välillä tuntuu ihmeelliseltä, että poliittiset päättäjät puuttuvat asioihin, joista vain Puolustusvoimilla on selvä käsitys. Valitettavasti myös raha ratkaisee, ja sitä tuntuu olevan aivan liian vähän. Puolustusvoimissa on kuitenkin osattu tehdä nopeita ratkaisuja myös hankinnoissa, silloin kun siihen on tullut tilaisuus.
Puolustussuunnittelun tähtäin on koko ajan vähintään 5–10 vuoden päässä. Strateginen suunnittelu etenee kaukana tämänhetkisen hallituskauden edellä. Valmius puolestaan tarkoittaa sitä, että kyetään reagoimaan välittömästi. Operatiivinenkin suunnittelu tähtää vuosien päässä oleviin kykyihin.
Kirjan lähdeluettelo oli vakuuttava. Tutustuin lähdeluettelossa mainittujen lehtien uutisointiin kirjassa käsitellyistä aiheista siltä osin, mitä nopeasti oli saatavissa. Kirjaa varten on tehty koti- ja ulkomaisten turvallisuuspolitiikan vaikuttajien haastatteluja yli kolmekymmentä.
Kritiikkiäkin Silloin emme vielä tienneet on saanut muun muassa siitä, että kirja sisältää valtavan määrän teknistä tietoa. Sitä onkin todella paljon, mutta mielestäni on harvinaista, että lukija saa noin hyvän selostuksen esimerkiksi lentokoneiden suorituskykyeroista. Joissakin kirjoituksissa nousee esille myös se, että kirjassa käsitellään avoimesti sisäpiirin asioita. Aika kiihkottomasti Lindberg on mielestäni niitä käsitellyt, eikä kirja ole – eikä sen tarvitsekaan olla – objektiivinen näkemys asioista, vaan se on Lindbergin muistelmateos hänen tekemästään työstä Suomen hyväksi.
Kirjan julkaisemisen jälkeisissä lehtijutuissa on käsitelty lähinnä kirjan osioita, jotka käsittelevät Lindbergin ja presidentti Niinistön näkemyseroja, tai Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Mielestäni näin laajasta tietopaketista ei kannata nostaa esiin vain joitakin tiettyjä kohtia, vaan katsoa neljässäkymmenessä vuodessa aikaan saatuja uudistuksia. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita Puolustusvoimain toiminta kiinnostaa. Pikkutarkat detaljitkin uppoavat lukijaan, kun niistä on hyvin kirjoitettu. Eikä kirjasta puutu huumoriakaan. Lindberg osaa nauraa myös itselleen.
Virallisella lounaalla oli alkuruokana katkarapucocktail, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Korkeassa cocktaillasissa oli punaista mömmöä, ja lasin reunalla roikkui isoja katkarapuja. Mietin, miten ihmeessä saan kastikkeen hörpättyä katkarapujen välistä. Tätä pohtiessani näin kaikkien muiden kastavan rapuja punaiseen soossiin. Sitä ei siis juotukaan. Olipa hyvä, että en kiirehtinyt kulauttamaan kastiketta kurkkuuni.
Noin siis Yhdysvalloissa päivällisellä. Yhteistyössä on voimaa.
