Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomen maaseutua ja siihen liittyviä uskomuksia kuvaavassa kirjassaan Hans Colliander kertoo omakohtaisia kokemuksiaan useimmissa paikoissa maaseudulla asuneena. ”Tehtäköön selväksi, että en ole maalainen, vaikka asun maalla. En ole kaupunkilainenkaan, vaikka olen syntynyt kaupungissa. Olen jäänyt jonnekin väliin, kuulumatta kumpaankaan.”
”Vastustan monia maaseutuun liittyviä vanhakantaisia asenteita ja käytäntöjä, jotka tarkemmin ajatellen ovat pelkästään vahingollisia.” Kirjassa kuvaillaan muuttuvaa maaseutua; tyhjeneviä kyliä, kyläkouluja, perinnemaisemia ja metsiä. Mietitään, onko koko maaseudulla enää mitään merkitystä. Osin pienillä omakohtaisilla tarinoilla ja huumorilla yritetään elävöittää maaseudusta kertovaa yhä ankeammaksi muodostuvaa kuvaa.
Collianderin mielestä maaseudun säilyminen asuttuna on toiveajattelua. Moni vain kuvittelee, että olisi ihanteellista asua maalla omassa talossaan, omassa rauhassa. Toiveajattelua on myös kaunis maaseutumiljöö. Tekstin mukaan laiduntamisen loppuminen ja niittämisen väheneminen eivät enää riitä ylläpitämään perinnemaisemia. Perinnemaisemien katoamisen myötä katoavat myös uhanalaisiksi luokitellut lajit. Niityt ovat osa kulttuurihistoriaa, ja ne tulisi säilyttää.
Metsiä hoidetaan, vaikka ne osaisivat kasvaa omillaankin, mutta ihmisen luomat perinnemaisemat, juuri ne, jotka muodostavat mielikuvamme maaseudun, jäävät vaille perinteistä hoitoa.
Collianderin mielestä metsän käsite on metsäkeskustelussa hämärtynyt. Kiistellään hakkumääristä ja hiilinieluista. Kirjailijan mielestä nykyinen metsänhoito on haitallista metsien monimuotoisuudelle.
Maataloutta vielä nykyään harjoittavilla ihmisillä on yleensä jonkinlainen talousmetsä. Sieltä hankitaan polttopuuta, sitä harvennetaan, ja myydään talouden kohentamiseksi. Näin on tehty aina, ja se on Collianderin mielestä aivan väärin.
Väite, että maalla asuvat keskimäärin tuntevat luonnon paremmin kuin kaupunkilaiset, on harhakuvitelmaa.
Maalaisen suhde luontoon taasen on usein aktiivisen vieraantunut; hänelle luonto on vain hyväksikäytön kohde.
Kirjan mukaan arjen realiteetit tulevat hyvin nopeasti nykyihmiselle vastaan. Maalla kevät, kesä ja syksykin ovat mukavaa aikaa, mutta vihdoin tulee talvi. Kylmyys ja pimeys, joita harva jaksaa kohdata. Kirjassa käsitellään myös maaseutukylien perinteitä. Ihmiset tuntevat toistensa asiat, juoruavat niistä, ja ovat eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. On paremmin pärjääviä ja huonosti pärjääviä. Myös erilaisia persoonia, joita ei välttämättä hyväksytä. Myös perinneruuat eri alueilla saavat oman osansa kirjailijan moitteista. Kukapa sellaisia perinneruokia tarvitsisi, kun ne ovat vielä pahojakin. Ja kukapa niitä enemmän valmistaisi kuin maaseudun väki. Murteetkin saavat oman osansa. Eri alueen murteet ovat rumia, voitaisiin puhua vain yleiskieltä.
Kirjaa lukiessa en tiennyt nauraako jutuille vai pöyristyä. Tulee miettineeksi, että sekö lie kirjailijan tarkoituskin, herättää kiinnostus kirjailijan näkemyksiä kohtaan, vai mistä tässä on kysymys. Kirjan esittelytekstissä sanotaan, että tarkoitus on ravistella vanhoja käsityksiä. En tiedä, onko ravistelu tälle tyylille oikea sana.
Pienissä kyläyhteisöissä maaseudulla on usein aktiivista vapaaehtoistoimintaa. Kunta, yhdistykset, seurakunta ja yksittäiset ihmiset puhaltavat yhteen hiileen järjestäen ajankulua ja hyödyllistä toimintaa monen ikäisille. Urheilua, kulttuuria, ja vieläpä lavatansseja. Kyllä maalta vielä elämisen laatua löytyy, vaikka kaikkea ei mitatakaan kasvuna.
Arvioin kirjaa omakohtaisen kokemukseni perusteella, ihan kuten kirjailija kirjoitti kirjan omakohtaisen näkemyksensä perusteella. Minä olen syntyjäni kaupunkilainen, maatalon pojan tyttö. Kasvatettu seuraamaan aktiivisesti Suomen maa- ja metsätaloutta. Olen tehnyt myös töitä metsätalouden parissa. Olen tottunut siihen, että metsää pitää hoitaa, risusavottaankin on pakko myrskyn jälkeen lähteä, vaikka ei aina huvittaisikaan.
Kaikki lapsuuden ja nuoruuden vapaa-ajat vietimme ystävien ja sukulaisten apuna maatiloilla. Tätä nykyä mökkimme on saaressa, jossa salmen toisella puolella aukeavat maatilojen pellot. Aamulla ja illalla voi kuunnella luonnon äänien lisäksi lypsykoneiden hurinaa ja lehmien ammuntaa. Yhdellä rantapellolla kasvaa kuminaa. Tuoksu on huumaava. Mökkitien varressa kasvavat kissankellot, leinikit, kurjenpolvet ja monet muut perinnekasvit. Sienet ja marjat löytyvät lähimetsistä.
Myös metsästys ja kalastus kuuluvat maaseudulla ruuan hankkimiseen. Harvemmin ainakaan metsästysseuroissa enää nykyaikana hyväksytään humalassa toikkarointia, josta Colliander oli huolissaan. Aikoinaan humalassa toikkaroineet ovat jo siirtyneet autuaammille metsästysmaille.
Kylän asukkaat, myös me vapaa-ajanasukkaat, olemme ostaneet omistusosuuksia kyläkauppaan, jota käytämme, että saamme täydennystä nopeasti ruokakaappeihimme. Ruokakaupassa on myös kahvila, josta saa tuoreet pullat, ja aina juttuseuraa. Osalliseksi pääsee niin harrastuskerhoihin kuin kylän suunnittelutyöryhmiinkin. En ole koskaan huomannut kaupunkilaisena jääväni missään syrjään, tai tuntenut olevani väärässä paikassa. Onnekseni me emme ole välitilassa vaan olemme sekä kaupunkilaisia että maalaisia.
Olen useista asioista kirjailijan kanssa eri mieltä. Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että maaseutukylien pääväylien ympärillä olevia taloja ja liikkeitä pitäisi kaunistaa, ne ovat usein jääneet oman onnensa nojaan.
Suosittelen kirjaa sellaisille ihmisille, jotka osaavat ottaa asioita huumorilla, sillä kirjan kirjoittajan näkemys ei ole ainoa oikea.
