Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tunnustan heti alkajaisiksi, että en ole lukenut Karen Blixenin teoksia, enkä ole edes nähnyt kehuttua Minun Afrikkani -elokuvaa. Otinkin tämän kirjan lukulistalle puhtaasti uteliaisuudesta, onhan Karen Blixen kuitenkin kirjallisuuden suuria nimiä, joista kaikkien olisi varmaan syytä tietää jotain. Onneksi otin. Naarasleijona on hyvin mukaansatempaava afrikkalainen seikkailu heillekin jotka eivät ennestään Blixenistä mitään tiedä, mutta erityisesti faneille kirjalla on tarjolla varsin mielenkiintoisia paljastuksia.
Tom Buk-Swienty mainitsee, että Karen Blixenin muistelmissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että hän toisaalta antaa niissä paljon tilaa ihmisille joita hän ei välttämättä tuntenut kauan tai joilla ei ollut suurta vaikutusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Sen sijaan sellaiset ihmiset, jotka mitä suurimmissa määrin vaikuttivat häneen jäävät sivumaininnoiksi, jos sitäkään. Näihin ihmisiin kuuluu mm. Karen Blixenin aviomies Bror, kuuluisa seikkailija ja lentäjä Beryl Markham ja ennen kaikkea Aage-eno, jonka ansiota Blixenin 17 vuoden Afrikka-episodi oli ylipäätään mahdollinen. Historiaan Aage-eno on jäänyt miehenä, joka saituudellaan pakotti sisarentyttärensä luopumaan elämästään kahvitilallisena. Tätä kirjaa varten Westenholzin suku kuitenkin avasi arkistonsa ja antoi tutkittavaksi Karen Coffee Companyyn liittyvän kirjeenvaihdon. Niistä paljastuu huomattavasti monitahoisampi kuva Aagen ja Karen Blixenin välisestä suhteesta ja niistä syistä miksi Blixenin ura kahvitilallisena viimein loppui.
Aloitetaan kuitenkin alusta. Karen, tai tuttavallisemmin Tanne, saapui 1914 Keniaan, valmiina hoitamaan miehensä kanssa kahvitilaa joka sijaitsi Itä-Afrikan ylängöllä 20 kilometriä Nairobista länteen. Aikanaan tästä kahvitilasta tuli kenties Kenian suurin, mutta siitä huolimatta sen saaminen taloudellisesti kannattavaksi oli työn ja tuskan takana. Tanne ihastui uuteen kotimaahansa ikihyväksi, vaikka vaikeuksista ei totisesti ollut puutetta. Talousongelmien lisäksi ongelmia aiheutti rakoileva avioliitto Brorin kanssa, vakavat terveysongelmat ja raastava rakkaus karismaattiseen Denysiin, joka ei oikein koskaan lunastanut odotuksia.
Nykylukijalle mielenkiintoista kertomuksessa on myös ajankuva menneestä maailmasta, joka toisaalta on vanhanaikaisella tavalla äärimmäisen viehättävä, mutta joillain muilla tavoilla ei sitten lainkaan. Tanne itse oli erikoisella tavalla kuin sekoitus äärimmäisen edistyksellistä ja toisaalta hyvin konservatiivista ihmistä. Edistyksellistä hänessä oli ehdoton kunnioitus paikallisia ihmisiä kohtaan. Siinä missä muut valkoiset siirtolaiset näkivät Kenian valkoiselle miehelle tarkoitettuna maana, jossa paikallisille oli varattu lähinnä palvelijan rooli, Tanne kunnioitti paikallisia ja piti itsestään selvänä opetella swahilin kieltä. Hän myös kohteli työntekijöitään hyvin ja jopa perusti heidän lapsilleen koulun. Teko oli radikaali aikana jolloin monia siirtolaisia ärsytti pelkkä ajatuskin, että afrikkalaiset pystyisivät omaksumaan luku- ja kirjoitustaidon.
Toisaalta konservatiivista Tannessa oli hänen edustamansa luksusta haikaileva turhantärkeä elämätapa, joka oli paljosta velkaa aristokraattiselle siirtomaaherruudelle. Ehkä suurin ero nykyaikaan näkyy kuitenkin Tannen ja monen aikalaisen suhtautumisessa metsästykseen. Luonto oli kenties suurenmoinen, mutta “todellinen suuruus oli metsästäjän ja saaliin välisessä kuolemantanssissa”, kuten Buk-Swienty ajan asennetta kuvaa. Metsästys näyttäytyy kirjassa välillä hillittömänä, melkein pakonomaisena toimintana. Tämä ei ole asia joka millään tavalla pilasi lukuintoani, mutta olipahan vain mielenkiintoinen huomio siitä miten tietyt arvot ovat kulttuurissamme vuosisadan mittaan muuttuneet.
Ottaen huomioon miten Naarasleijona on melkein 700 sivua pitkä, kirja ei yllättäen missään vaiheessa laahannut tai alkanut tuntumaan työvoitolta. Suurimman kiitoksen tässä tietysti ansaitsee itse kirjoittaja, Buk-Swienty onnistuu loistavasti vetämään lukijan mukaan tähän mielenkiintoiseen maailmaan. Paljon vaikutusta on kuitenkin myös sillä, että kirjassa on aivan valtavasti valokuvia. Ilmankos lukijan on helppo sukeltaa tapahtumien keskelle tällaisen materiaalin keskellä! Itse ilahduin aivan erityisesti kuvista joissa esiteltiin Tannen taiteellista tuotantoa. Käy ilmi, että Tanne ei suinkaan ollut vain kirjallisesti lahjakas, vaikka harmillista kyllä, taide ei tainnut olla hänelle aivan samanlainen kutsumus kuitenkaan.
Kirjan lopusta löytyy onneksi vielä Mitä heille tapahtui myöhemmin -luku, jossa kerrotaan kaikkien keskeisten henkilöiden myöhemmistä vaiheista. Tanne lähti Afrikasta 1931, eikä enää koskaan palannut. Monet ihmiset jäivät kuitenkin kaipaamaan häntä. Viimeinen Tannen henkilökohtaisesti tuntenut ihminen, 84-vuotias Tumbo pääsi viimein Tanskaan 2005 antamaan hyvästinsä Tannen haudalle ja kenialaisten arvostuksen ylipäätää näkee yhä tänäkin päivänä. Alue jossa Tannen maatila aikanaan sijaitsi tunnetaan nimittäin nykyään Nairobissa Karen -nimisenä kaupunginosana. Tässä myös kiteytyy se miksi kirja lopulta oli mielestäni niin loistavaa luettavaa. Kuten alussa sanoin, Karen Blixenin kirjoista en tiedä mitään, mutta kertomus naisesta joka onnistui tekemään tällaisen vaikutuksen ympäristöönsä ei voi olla muuta kuin mielenkiintoinen. Kiehtova tarina kaikkiaan ja ehdottomasti suosittelemisen arvoinen!