Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mats Jonssonin isoisän kuollessa paljastui kauan piilloteltu salaisuus, jäämistöstä löytyneet valokuvat ja dokumentit osoittivat, että suku on taustaltaan saamelaisia. Mutta miksi saamelaisuus on haluttu piilottaa, ja miksi suku ylipäätään tietää niin vähän omasta historiastaan? Tämän kysymyksen voi oikeastaan laajentaa koko Ruotsin laajuiseksi, sillä niin vähän ruotsalaiset näyttävät tietävän omasta historiastaan. Jonssonin kunnianhimoinen sarjakuvamuistelma onkin paitsi matka oman sukunsa menneisyyteen niin samalla matka kokonaisen maan ja kansan historiaan.
Matkan varrella on monenlaisia yllätyksiä. Se että saamelaisia on historian aikana kohdeltu kurjasti ei tule yllätyksenä, joten Jonsson hämmästyy kun saamelaisten historia ei olekaan kertomus vuosisataisesta sorrosta. Vielä 1600-luvulla saamelaisten asema oli itse asiassa oikein hyvä. Saamelaiset olivat tärkeitä turkiskaupan kannalta ja tiettömässä pohjoisessa myös tarvittiin heidän apuaan paikasta toiseen liikkumiseen. Kruunu jopa pelkäsi saamelaisten suututtamista, liikkuvaa elämää harjoittavana hehän voisivat yksinkertaisesti muuttaa vaikka Norjaan jos meno ei miellyttäisi. Tämä kulta-aika loppui kuitenkin lyhyeen. Ylimetsästys johti mm. villipeurojen ja muiden eläinten kantojen romahdukseen ja toimeentulo piti miettiä uudelleen. Ratkaisuna tilanteeseen syntyi laajamittainen porotalous, eli juuri se mistä saamelaiset nykyään tunnetaan ja mitä monet luulevat vuosituhansia vanhaksi perinteeksi.
Jonsson pohtii paljon saamelaisen kulttuurin dynaamista luonnetta. Useinhan alkuperäiskansoja pidetään paikalleen jämähtäneinä, ja saamelaiskulttuuriakin on vuosien mittaan kohdeltu kuin jonkinlaisena muinaisjäänteenä, joka joutaakin kuolla pois. Kuitenkin saamelaisessa kulttuurissa on ollut paljon joustoa ja sopeutumista uusiin tilanteisiin, harmillista kyllä sitä on vain hyvin auliisti käytetty heitä vastaan.
Jollekin voi tulla yllätyksenä myös se, että saamelaiset eivät kansana suinkaan ole eläneet vain Lapissa, vaan he elivät myös yllättävän etelässä, Ruotsin tapauksessa ainakin Uplannin leveysasteilla asti. Näistä metsäsaamelaisista harva on kuitenkaan kuullut yhtään mitään ja Jonsson itsekin yllättyy kun saa tietää, että hänen sukujuurensa johtaa juuri heihin. Sarjakuva tekeekin aika suuren palveluksen juuri siinä, miten tarkkaan se jäljittää metsäsaamelaisten historiaa. Aiheesta ei nähtävästi ole ruotsiksi paljon yhtään mitään, eikä kyllä suomeksikaan, sen puoleen.
Missä vaiheessa asiat alkoivat siis mennä mönkään? Yhtenä rajapaaluna voi pitää 1700-luvun alkua, jolloin kruunu halusi ajaa etelässä asuvat saamelaiset Lapinmaahan. Saamelaisten ajateltiin tuolloin kilpailevan toimeentulosta ruotsalaisten kanssa, mutta lopulta kävi niin, että itse ruotsalainen rahvas ei hyväksynyt tätä päätöstä. Olivathan saamelaiset hyödyllisiä yhteisön jäseniä ja sitä paitsi taitavia käsityöläisiä. Saamelaiset saivat siis jäädä, mutta “pitäjänsaamelaisina”. He jatkoivat eloaan yhteisöjen laitamilla tehden sellaisia töitä mitä ruotsalaiset eivät halunneet tehdä, kuten esimerkiksi eläinten nylkemistä.
1700-luvulla alkoi vaikuttaa myös valistusajan ajatukset, jotka korostivat maanviljelyksen korkeampaa sivistysastetta verrattuna “alkeelliseen” metsästykseen ja kalastukseen. Tässä paheksunnassa on tietynlaista ironiaa, sillä paikalliset saamelaiset ja ruotsalaiset tulivat usein hyvin keskenään toimeen nimenomaan koska he eivät kilpailleet toimeentulosta. Joka tapauksessa maan priorisoiminen maanviljystä varten tarkoitti sitä, että saamelaisten omistusoikeutta omaan maahansa alettiin nakertamaan vähä vähältä. Hassua kyllä saamelaisten lailliset oikeudet olivat sinänsä hyvät, joten näin tehdessään valtiovallan edustajat toimivat omia lakejaan vastaan.
Vihamielistä asennetta selittää myös se, että 1800-luvulle tultaessa valtio ei ollut enää niin riippuvainen saamelaisten taloudellisesta panoksesta. 1800-luvulla alkoi korostumaan myös ajatukset “oikeasta” ruotsalaisuudesta. Nationalistien ajatuksissa Ruotsia alettiin pitää ylvään germaanisen kansan syntysijana ja Jonsson pohtii, että Suomen menettäminen Venäjälle ehkä vielä korosti näitä ajatuksia. Kansallisen nöyryytyksen jälkeen lohduttauduttiin sillä, että suomalaiset sentään olivat vain jotain suomalais-ugrilaista kansaa, eikä mitään oikeita germaaneja, eikä siten oikeita ruotsalaisia.
Sarjakuvan suuri vahvuus on sen esittelemät lukuisat erikoiset elämänkohtalot, joista Jonssonin esi-isän Stor-Stinan (1819–1854), eli “Lapin jättiläisen” tarina on ehdottomasti erikoisin. Jonkinlaisesta hormonihäiriöstä kärsinyt Stina ei koskaan lakannut kasvamasta ja päälle kaksimetristä naista vietiin näytille ympäri Eurooppaa ja tapasipa hän itsensä kuningatar Viktorian. Naisen elämä oli kuitenkin yksinäinen, jota vain korostaa hänen kuolemanjälkeisensä kohtalo. Kuin merkkinä ajan hengestä, hänen ruumiinsa käytiin luvatta kaivamassa ylös, jotta se voitaisiin panna esille näytille Karoliinisen instituutin museoon.
Kaiken huippu on tarina Herman Lundborgista (1868–1943), ruotsalaisesta rotubiologista ja rotubiologian tukimuslaitoksen perustajasta. Rotujen sekoittumisen vaaroista paasaava mies perusti itse salaperheen Jukkasjärvelle saamelaisen naisen kanssa ja sai hänen kanssaan myös lapsen. Voi vain ihmetellä mitä hän oikein ajatteli lapsestaan ja tämän tulevaisuudesta?
Vielä tekisi mieli sanoa sananen eräästä Jonssonin värikkäästä saamelaisesta esi-isästä, joka oli paitsi pappi niin kirvesmurhaaja, mutta ehkäpä tässä on jo riittämiin. När vi var samer on kaikkiaan hämmästyttävän kunnianhimoinen teos, joka kokoaa sisäänsä melkein kaiken mitä aiheesta voi ylipäätään sanoa. Tämä tarkoittaa kylläkin myös sitä, että sarjakuva on liian pitkä. Uskallan sanoa näin, vaikka onkin vaikea sanoa mitä tästä lähtisi poistamaankaan.
Aloin optimistisesti lukemaan sarjakuvaa päivää ennen kuin se piti palauttaa kirjastoon, sillä ajattelin että nopeastihan nyt sarjakuvan lukaisee läpi. Päin vastoin, en ole ikinä nähnyt näin paljon vaivaa sarjakuvan parissa, eikä se johdu pelkästään siitä, että ruotsinkielentaitoni ei ole paras mahdollinen. Hikikarpalot vain valuivat ja kirjastosakot juoksivat, kun lukemisesta ei meinannut tulla millään loppua.
Silti, nyt maaliviivan ylittäneenä, voin sanoa että oli se kyllä sen arvoista. Teoksessa on aivan valtavasti tietoa, ja suurin osa siitä on ehdottomasti mielenkiintoista. Tietokirjallista sisältöä on niin paljon, että on harmi ettei Jonsson lisännyt suosiolla loppuun lähdeluetteloa. Tämä ei ole niitä teoksia, joita luetaan yhdellä istumalla, vaan syventyen ja pala kerrallaan, mutta mikäli saamelaisuuden historia kiinnostaa niin vaivannäkö ehdottomasti kannattaa, suosittelen!
