Orhan Pamuk: Nimeni on punainen

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

”Onni ja kuva. Toivon että rakkaat lukijani, jotka vastedeskin seuraavat suruani ja tarinaani, pitävät mielessään, että nämä kaksi seikkaa ovat se mistä maailmani on saanut alkunsa. Silloin kauan sitten olin hyvin onnellinen kun sain olla täällä, keskellä kyniä, kuvia ja kirjoja. Sitten minä rakastuin ja minut karkotettiin paratiisista. – – Jos ihminen luopuu virheettömästä elämästä ja kuvasta, niin hänen aikansakin loppuu ja silloin hän kuolee.”

Ystäväni Orhan Pamuk. Mies joka saa minut ymmälleni, kirjailija jonka teoksia olen usein ollut valmis kutsumaan riemuhuudoiksi sanoille ja ylistyspuheiksi kirjoitukselle, ihminen jonka takia taidan istua tässäkin, kirjoittamassa kirjoista, teki sen taas. Jälleen kerran olen vaikuttunut.

Kun sain käsiini tämän kirjan, en tiennyt siitä oikeastaan mitään. Tässä asiassa ei sinänsä ole mitään yllättävää, pyrinhän yleisesti ottaenkin pitkälti välttelemään kustantajien tai kriitikoiden teksteillään luomia ennakkokäsityksiä ennen kuin itse tartun mielenkiintoisena kokemaani teokseen. Oman lukukokemukseni jälkeen kritiikit sen sijaan tarjoavat minulle suuren suurta nautintoa, vertailupohjaa ja ihmetyksenkin aihetta.

Arvioinnin alaiseen teokseen palatakseni ennakkouskomukseni oli ainoastaan, että kyseessä tulisi olemaan jonkinlainen menneisyyteen sijoittuva murhamysteeri. Aivan oikein – ja niin paljon enemmän. Teoksesta kuoriutui historiallinen salapoliisiromaani, kertomus eräästä kuvataidemuodosta ja sen kuihtumisesta, sotkeutumisesta omaan mahdottomuuteensa, sekä tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Parasta teoksessa on kuitenkin se, miten sen tapahtumia kuvataan, noita yhdeksää talvista päivää 1500-luvun Istanbulissa. Kirjailija ei tavanomaiseen tapaan ole valinnut kertojakseen minä- tai hänkertojaa, ei myöskään perinteistä kaikkitietävää kertojaa, vaan useita minäkertojia käyttäen synnyttää erityislaatuisen – ja erityisen kaikkitietävän – kertojan.

Luvut ovat sukelluksia mitä uskomattomampiin näkökulmiin: ”Minä olen raha”, ”Nimeni on punainen”. Jälleen kerran esiin pyrkii pamukmainen illusionismi; fakta ja fiktio sekoittuvat, kuvat ja esineet heräävät henkiin. ”Kuulen teidän kysyvän: mitä on olla väri? Väri on silmän kosketus, kuuron musiikki, sana pimeydessä.”

En oikeastaan halua kirjoittaa tarinan juonesta sen enempää, mainita ainoastaan että se vie lukijan islamilaisen miniatyyrimaalauksen maailmaan, miljööhön jonka kaksi kääntöpuolta muodostavat tulenaran asetelman. Mitä tapahtuu kun taiteenlaji, jossa aiheen puolesta hallitsevana elementtinä voidaan pitää muotokuva- ja maisemamaalausta kohtaa islamin, perspektiivin ja erityisesti muotokuvan syntisyyttä taiteessaan korostavan tradition? Tapahtuu murha – jos toinenkin.

Kirjailijalle ominaiseen tapaan kapellimestarina, tarinan fiktiivisenä kirjurihahmona toimii Orhan itse, poika joka tuolloin kuuli tarinan äidiltään, sen kauniilta päähenkilöhahmottarelta. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan: ”Hän [Orhan] ei suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.” Hyvä siitä tulikin, sangen suositeltava.

Kaisa

Kaisa Sutela on kirjakaupan hyllyjen väliin työelämässään eksynyt – ja uppoutunut – teologi. Kaisa rakastaa kirjojen tuoksua, uusien ja vanhojen, ja sitä hetkeä, jolloin saa asettaa uuden asukin kirjahyllyynsä. Kirjallisuuden lajien suhteen hän on lähes kaikkiruokainen, mutta viihtyy silti parhaiten laatukirjallisuuden parissa. Harrastaa lisäksi ruoanlaittoa ja omaa blogin jos toisenkin. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *