Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen vuosien kuluessa – tarkemmin sanottuna vuodesta 1985 alkaen – lukenut lähes kokonaan Merete Mazzarellan laajan tuotannon, ja tähän uuteen kirjaan syventyessäni tuntui usein siltä, kuin joku itseäni vähän vanhempi ja viisaampi ja sivistyneempi ystävä olisi puhunut kanssani vaikkapa kahvilan tai kirjaston tai oman olohuoneen hämyssä.
Tällä kertaa Mazzarella käsittelee omintakeisella tavallaan ikääntymistä; kirjan muistiinpanot sijoittuvat syksystä syksyyn 2023–2024. Kirjailijan 80-vuotispäivä lähestyy, mikä saa hänet miettimään monella tavalla vanhenemista ja vanhojen asemaa yhteiskunnassa. On mielenkiintoista, että hän käsitteli tämän uuden kirjan teemoja jo kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan Aurinkokissan vuosi, sillä näissä kirjoissa on paljon sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Edelleen Mazzarella pohtii paljon maailman menoa, sillä kuten tiedämme, sodat ja konfliktit eivät ole loppuneet mihinkään näiden vuosien aikana. Niiden lisänä on täällä Suomessakin konkreettisesti koettu koronapandemia, jolloin vanhukset joutuivat erityisen suljettuun asemaan. Tästä Mazzarella toteaa kirpeästi:
Kun vielä nuori sosiaali- ja terveysministerimme esitti koronapandemian aikana suosituksia siitä, mitä meidän yli seitsemänkymppisten sopisi puuhailla, hän ehdotti radiohartauksia, käsitöitä ja puutarhanhoitoa. Odotusten laskeminen näkyy siinä, että hän ei ilmeisesti voinut kuvitella meidän kykenevän itse keksimään tekemistä, ja stereotyypittely puolestaan näkyy niissä puuhissa, joita hän ehdotti.
Ei, ei Merete Mazzarellaa oikein voisi kuvitella virkkaamassa radion iltahartauden ääressä, vaikka hän huomauttaakin jo tekstinsä seuraavassa kappaleessa, ettei näitä ministerin ehdottamia harrastuksia sinänsä ylenkatsokaan. Toisaalta hänellä on sitten omat tarkat rutiininsa, joita hän puolisonsa kanssa noudattaa hyvin uskollisesti. Pariskunta valmistaa toisilleen tietynlaiset aamiaiset, harrastaa liikuntaa, tarttuu säännöllisesti kirjallisiin töihinsä, lukee toisilleen illalla ääneen.
Tässä kohtaa täytynee huomauttaa siitä tavasta, jolla Mazzarella kirjoittaa puolisostaan: heidän välillään vallitsee kaunis, tasapainoinen ja harmoninen suhde, johon riidat ja pikkumainen nälvintä eivät mahdu, ainakaan siinä määrin, että niitä kirjattaisiin ylös tällaiseen tekstiin. Voi olla, että kyseessä on lievä kaunistelu, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että tässä vanhuuden liitossa molemmat tajuavat, ettei faktuaalisestikin vähissä olevaa yhteistä aikaa kannata käyttää toisen ärsyttämiseen. Sillä onhan selvää, että kahdeksaakymmentä lähestyessä ikätoverit alkavat harventua, ja sitä enemmän he harvenevat, mitä enemmän vuosia suodaan. Kirjailija kyllä kertoo, että hänellä on itseään runsaastikin nuorempia ystäviä, mutta terävään tapaansa hän tajuaa näiden suhteiden ongelman:
Saatan tuntea, että kommunikoin täysin tasaveroisena heidän kanssaan, vaikka he voivat olla jopa viisikymmentä vuotta minua nuorempia, mutta olen varma, että he eivät hetkeksikään unohda ikäeroa.
Täytyy sanoa, että tässä kohtaa tunsin itsekin piston sydämessäni, vaikka olenkin jonkin verran Mazzarellaa nuorempi: ihan selvästi olen hänen väittämänsä mukaan uskonut olevani jollain tapaa aikaisempia sukupolvia nuorekkaampi…
Mutta toivon kovasti, että saisin nauttia Merete Mazzarellan viisaudesta vielä kauan, että hän julkaisisi monen monta kirjaa. Olen löytänyt hänen teoksistaan yhtaikaa hyvin syvällisiä ja hyvin yksinkertaisia viisauksia, jotka ovat auttaneet elämän perusasioiden pohdinnassa.
