L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Pieni runotyttö on yksi suosituimpia L.M. Montgomeryn tyttökirjoja. Se on puhutellut herkkiä, yksinäisiä ja kirjoittavia tyttöjä kautta sukupolvien. Yksinäisyys, se ettei kukaan ymmärrä, on Emilian tarinan keskeisiä rakennuspuita, vaikka hän myöhemmin saa hyviäkin ystäviä. Mutta alussa hän on orpotyttö, jota kukaan ei halua vaivoikseen, vaan sukulaisten täytyy vetää arpaa hänen huolenpitovelvollisuudestaan.

L.M. Montgomery oli itsekin puoliorpo, eikä hänen isänsä juuri tyttärestään huolehtinut, vaan muutti kauas pois ja meni uusiin naimisiin. Kirjailijan päiväkirjoista käy ilmi, että hänen ainoita muistoja äidistään on hautajaisten tunnelma, joka sitten toistuu lähes samanlaisena Pieni runotyttö -kirjassa: ”Minä mietin miksi äiti oli niin kalpea eikä avannut silmiään. Ja minä kumarruin koskettamaan hänen poskeaan, ja voi, miten se oli kylmä.”

Jo hyvin nuorena Emilia tajuaa erikoislaatunsa: hän osaa ja haluaa kirjoittaa. Lisäksi hänellä on outo ja salaperäinen kosketus maailmaan, joka on hieman arkipäiväisen maailman yläpuolella: on Emilian niin kuuluisa ”leimahdus”, kosketus johonkin ihmeen kauniiseen ja ylevään. Leimahdus ei koskaan tule kahta kertaa samasta asiasta, eikä Emilia kykene selittämään sen olemusta kenellekään, ei edes isälleen.

Arvanveto Emilian kohtalosta johdattaa hänet lopulta Murrayn suvun Uuden Kuun kartanoon, jota emännöi tiukka ja ankara Elisabet-täti; Elisabet-täti ei ole paha, päinvastoin hän osoittautuu lopulta oikeudenmukaiseksi ja luotettavaksi, mutta hän on elänyt kovan ja rakkaudettoman elämän eikä kykene oikein ymmärtämään nuoren tytön mielen kehitystä. Laura-täti on lempeämpi ja empaattisempi, ja heidän välissään tasapainoilee sitten Jimmy-serkku, ”yksinkertainen” Jimmy Murray, joka hänkin osaa runoilla, mutta ei kirjoita runojaan muistiin, vaan lausuu niitä Emilialle ja hänen ystävilleen syksyisenä iltapäivänä keittäessään sioille perunoita.

Kuten tunnettua on, runotytön tarina jatkuu vielä kahdessa kirjassa, joissa kerrotaan Emilian varttumisesta naiseksi ja kirjailijaksi, mutta kaksi hänen elämänsä tärkeintä miestä kuvataan jo tässä ensimmäisessä osassa: on taiteilijaksi tähtäävä Teddy Kent, jonka metsässä iltaisin soiva kutsuvihellys on Emilialle jotain, mihin hän ei voi jättää vastaamatta, ja sitten on paljon vanhempi Dean Priest, joka on älykäs, kyyninen, lukenut ja joka pelastaa konkreettisesti Emilian hengen tämän ollessa putoamassa kallionjyrkänteeltä. Montgomeryn ystävien piirissä on ollut kiihkeitäkin Teddy-puolueita ja Dean-puolueita: kumpi on se oikea? Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

WSOY on tehnyt miellyttävän kulttuuriteon julkaistessaan taas kerran Emilian tarinan ensimmäisen osan, tällä kertaa Bon-pokkarina. Kansikuva lienee koko sarjalle yhteinen, mutta Emilialle olisi kieltämättä sopinut jokin tummempi ja jopa synkempi väritys. Mutta ehkäpä tämä kukkakimppukuosi kuvaa hyvin sellaista seinäpaperia, jonka kuviota Emilia pystyy liikuttamaan silmissään, kuten meille on kerrottu?

Joten olisiko aika astua kohti Uuden Kuun taikaa, tuulen huminaa puissa, puutarhoja, kehrääviä kissoja ja autioita taloja? Ehkäpä leimahduskin tavoittaisi meidät, jos osaamme sitä oikealla tavalla odottaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *