Johanna Elomaa: Prinsessan pako

Vuonna 2018 uutisoitiin tapauksesta, joka voisi yhtä hyvin olla kuin parhaim­mastakin agenttijännäristä. 17 vuotta Dubaissa asunut suomalainen Tiina Jauhiainen oli salakuljettanut Dubain hallitsijan tyttären, prinsessa Latifa Al Maktoumin Omaniin, missä kaksikkoa odotti pakolaiva. Useiden päivien purjehduksen jälkeen laiva Nostromo päätyi Goan edustalle, missä Intian erikoisjoukot kuitenkin valtasivat laivan. Samalla kun prinsessa Latifa vietiin takaisin Dubaihin tuntemattomaan kohtaloon, Latifan etukäteen nauhoittama video alkoi kerätä huomiota ympäri maailmaa.

Muistan vieläkin Latifan karmaisevat sanat: “jos katsot tätä videota, asiat eivät ole hyvin. Joko olen kuollut tai sitten olen todella, todella pahassa pulassa“. Kysymys siitä mitä Latifalle tapahtui ja missä hän on nyt, on jäänyt häiritsemään siitä asti.

Kirjailija Johanna Elomaan teos kertoo miten Jauhiainen tutustui Latifaan, miksi Latifan elämä Dubaissa oli niin sietämätöntä, että pako oli ainoa mahdollisuus ja miten koko operaatiota alettiin toteuttamaan. Ennen kaikkea kirja kertoo mitä kaiken tämän jälkeen lopulta tapahtui. Elomaa onnistuu erityisesti siinä, että kirja on yllättävän jännittävää luettavaa, vaikka pako­yrityksen lopputulos onkin aivan selvä heti ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Kirjassa tulee myös paljon yllättävää tietoa esiin. En esimerkiksi tiennyt, että Al Maktoumin perheessä oltiin koettu jo useampia pakoyrityksiä. Dubain prinsessa ja Latifan isosisko Shamsa bint Mohammed bin Rashid Al Maktoum pyrki pakoon vuonna 2000, mutta kaksi viikkoa kestänyt pako ei päättynyt hänen kannaltaan hyvin. Shamsa on elänyt käytännössä täysin eristettynä ja lääkittynä siitä lähtien, eikä hän ole vuoden 2000 elokuun jälkeen esiintynyt julkisuudessa kertaakaan. Myös Latifan ensimmäinen pakoyritys kaksi vuotta Shamsan jäljeen liittyy hänen isosiskonsa kohtaloon, Latifa halusi matkustaa Omaniin ja etsiä maasta Shamsalle puolustus­asianajajan.

Spontaania pakoyritystä ei oltu suunniteltu oikein mitenkään ja Latifa jäikin rajalla välittömästi kiinni. Ottaen huomioon suunnitelman lapsellisuuden ja Latifan nuoren iän, perheenpään langettama rangaistus oli järkyttävä. Kolme vuotta ja neljä kuukautta täydellisessä eristyksessä ikkunattomassa sellissä, jota rytmittivät säännölliset pahoinpitelyt. Makuualustana toimi veren tahrima patja, eikä tarjolla ollut vaihtovaatteita, eikä ensimmäisten kuukausien aikana edes hammasharjaa. Jos ennen kirjan lukemista on ollut jotain ajatuksia siitä, miten vaikeaa elämää jollain upporikkaalla prinsessalla mukamas voi olla, ne ajatukset karisevat kirjaa lukiessa kyllä hyvin nopeasti pois.

Tuon kolmen ja puolen vuoden jälkeen Latifan elämä alkoi hieman helpottua, mutta häntä valvottiin edelleen silmä kovana, eikä mistään ulkomaille matkus­tamisesta tai edes opiskelusta voinut olla puhettakaan. Latifan elämä ei tulisi koskaan olemaan hänen omassa hallinnassaan. Ehkä karmaisevinta Latifan elämässä näyttää kuitenkin olleen perheen kylmät ja välinpitämättömät välit, mitään ymmärrystä oli aivan turha kuvitella saavansa – edes omalta äidiltä. Latifan lähimmät ihmissuhteen alkoivatkin muodostua enimmäkseen ulko­maalaisista ihmisistä, joilla oli erilaiset elämänarvot.

Tiina Jauhiaisen elämä puolestaan on ollut ollut huomattavasti valoisempi. Seikkailunhaluinen nainen tuli alunperin Dubaihin hotellitöiden perässä, mutta siirtyi pian kiinteistöbisneksen pariin. Latifan hän tapasi kuitenkin hieman erilaisissa merkeissä. Capoeiraa taitava Jauhianen alkoi saamaan toistuvia yhteydenottoja yksityisten capoeira-oppituntien pitämisestä, mikä oli aavistuksen kiusallista, sillä Jauhiainen ei ollut koulutettu opettaja. Latifan sinnikkyys kuitenkin palkittiin, sillä Jauhiainen lopulta suostui kuin suostuikin opettajan rooliin, vaikka hän ei vielä tuolloin tiennytkään kuka hänen määrä­tietoinen oppilaansa oikein on. Latifan kannustuksesta Jauhiainen siirtyi myöhemmin pysyvästi työskentelemään personal trainerina.

Elomaa on haastatellut kirjaan monia Jauhiaisen ystäviä ja sukulaisia, joten häntä päästään kirjassa tarkastelemaan monesta näkökulmasta. Se on ihan aiheellista, sillä kirjaa lukiessa herää väistämättä kysymys, minkälainen ihminen oikein edes lähtee järjestämään Dubain prinsessan pakomatkaa? Paitsi että yrityksessä on äärettömän kovat riskit, on myös aivan selvää, että tuollaisen tempun jälkeen ei ole enää mitään asiaa Dubaihin. Eri näkökulmat Jauhiaisesta kertovat paitsi riskejä kaihtamattomasta ihmisestä, myös naisesta joka ei jätä ystäviään pulaan.

Kirjan merkittävin henkilö on kuitenkin prinsessa Latifa, joka teki ainakin tähän lukijaan vaikutuksen. Extremelajeja harrastava rohkea nainen on asemastaan huolimatta vaatimaton ja lempeä ihminen. Hän on huimaavan paljon asioista tietävä itseoppinut nainen, jolla ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta opiskella missään oikeassa koulussa. Väistämättä Latifasta ajattelee mihin kaikkeen hän pystyisikään, jos hän saisi elää omannäköistä elämää.

Kirjassa valoitetetaan muutenkin paljon Dubain pimeää puolta. Moni pitää kaupunkia säihkyvänä ja turvallisena lomaparatiisina, eikä ymmärrä miten Šaria-lait pätevät myös Dubaissa. Mitään sananvapautta ei käytännössä ole olemassakaan. Ihmisoikeusasioista on paitsi turha odottaa julkista keskus­telua, sellaiseen sortuminen tietää helposti myös määräämättömän pitkää vankilakeikkaa.

Päällimmäinen tunne kirjani luettua oli se miten suunnaton valta jollain yksittäisellä ihmisellä voikaan olla. Šeikki Muhammad ibn Rašid Al Maktoum, Latifan isä ja Dubain hallitsija on koskematon. Pieni ihminen ei voi kuin yrittää pyristellä hänen kaltaisiaan vastaan, mutta ehkäpä tarinassa on toivon­muru­nen, että Jauhiaisen väsymätön kamppailu Latifan puolesta ei sittenkään ollut aivan turhaa.

Hyvin koukuttava tositarina on siis kyseessä. Itse pakomatkasta ja jälki­pyykistä päätin olla kirjoittamatta mitään, mainittakoon vain, että se on lopputuloksesta huolimatta jännittävää ja toisinaan myös turhauttavaa luettavaa. Jos tiettyjä virheitä ei olisi tehty, olisiko pakomatka voinut sittenkin onnistua? Ainoa kupru kirjassa on se seikka, että mielenkiintoisesta tarinasta huolimatta, kirjassa on tietynlaista leipätyön makua. Kirjallisesti Prinsessan pako ei siis ole mikään huimaavan kunnianhimoinen teos, pikemminkin nopeaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta mikäpäs siinä – kyllä tämän suorastaan ahmi näinkin.