Niklas Bengtsson: Sadunkertojat : Satuperinnettä Kaksoisvirranmaasta 1900-luvun alkuun

Osta kirja itsellesi

Luin viime vuonna kirjan Ihmesatujen historia, joka oli sen verran mielenkiintoinen teos, että satujen historia alkoi kiinnostaa laajemminkin. Niklas Bengtssonin Sadunkertojat vastaa hyvin tähän tarpeeseen, sillä kirja kertoo satujen historian varsin kattavasti aina muinaisesta Mesopotamiasta 1900-luvun alkuun.

Kirja painottuu länsimaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin, mutta myös Intian ja Lähi-idän satuperinteeseen tutustutaan, ovathan näiden alueiden sadut vaikuttaneet suuresti myös länsimaiseen satukirjallisuuteen. Myös afrikkalaiseen satuperinteeseen tutustutaan mutkan kautta, amerikkalainen Joel Chandler Harris keräsi 1870-luvulta lähtien plantaasiorjien kertomia satuja, ja näistä satukokelmista tuli sittemmin huikaisevan suosittuja sekä valkoisten että mustien parissa.

Kirja aloittaa vanhimmasta satutyypistä eli faabeleista. Vanhimmat faabelit tunnetaan Kaksoisvirranmaasta, josta ovat peräisin myös varhaisimmat kettusadut. Nykyisin faabelit mielletään ennen kaikkea lapsille suunnatuiksi eläinsaduiksi, mutta historiallisesti faabelin sisältö ei ollut aivan näin rajattu. Faabelit eivät myöskään olleet vain pienten lasten viihdettä, vaan niihin saattaa törmätä historiallisissa teksteissä varsin yllättävissäkin yhteyksissä.

Antiikin aikaan faabeleilla oli selkeä välineellinen arvo; niitä käytettiin perustelemaan kirjoittajien ja puhujien mielipiteitä ja usein todistamaan jotain nykyhetken kiistanalaista asiaa itselle sopivaan suuntaan, ne olivat toisin sanoen oivallisia vertauskuvia todellisuudelle. Faabeleita löytyi siten niin historiankirjoista, filosofisista teoksista kuin puhetaidon oppaistakin. Aristoteles tunnetusti hyödynsi kirjoituksissaan faabeleita, kuten myös roomalainen historijoitsija Titus Livius. Plutarkhos puolestaan kirjoitti satunnaisesti faabeleita itsekin.

Aikakauden kuuluisin faabeleiden kirjoittaja oli tietysti Aisopos, joka väitetysti eli joskus 500-luvulla ennen ajanlaskua. Siitä huolimatta ei tiedetä varmasti oliko Aisopos edes todellinen henkilö ja jos oli, oliko hän todella sepittänyt sadut itse. Hän saattoi nimittäin olla myös kansansatujen kerääjä. Olipa todellisuus mitä hyvänsä, Aisopoksen satujen vaikutus länsimaiseen – ja oikeastaan koko maailmankirjallisuuteen – on ollut valtava. Häneltä on peräisin muiden muassa kuuluisa satu Kilpikonna ja jänis, sekä tarina Kettu ja viinirypäleet, joka on meille suomalaisille tuttu myös sanontana ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.” Myös termi ”leijonanosa” tulee Aisopokselta.

Onkin sääli, että kirjallisuudenhistoriassa faabeleiden merkitys on ollut marginaalinen. Niillä on Euroopassa kuitenkin peräti 2700-vuotinen historia ja siten voidaan jo puhua varsin pitkäkestoisesta ja laajalle levinneestä traditiosta. Alhaista arvonantoa selittää kenties faabeleiden häilyminen rahvaanomaisen suullisen kansanperinteen ja kirjallisuuden välimaastossa, sekä maine lastenkirjallisuutena.

Saduissa oli kuitenkin pitkään sen kaltaisia piirteitä, että nykynäkökulmasta katsottuna herttaisista lastentarinoista ollaan oltu varsin kaukana. Saduissa on saatettu varsin vapaasti käsitellä eroottisia aiheita, raiskauksia, insestiä ja myös lasten hyväksikäyttöä, kuten Charles Perraultin versio Punahilkasta osoittaa. Tässä tarinassa Punahilkka päätyy suden suuhun ja tarina loppuu varoitukseen namusetien vaaroista:

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttöselle turman tuoda voi.

On susia myös lauhamieliä.
on liukkahia lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.
Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
Ne sudet vasta ilkiöitä on.

Bengttson tarkastelee satuhistoriaa usean eurooppalaisen maan kautta, niin italialaiset, saksalaiset, venäläiset ja pohjoismaiset sadut ja tarinankertojat tulevat tutuiksi. Luku ranskalaisista saduista oli erityisen mielenkiintoinen, sillä ranskalaisissa saduissa näkyy poikkeuksellisen voimakkaasti naiskirjailijoiden vaikutus. Yksi tunnetuimmista naiskirjailijoista on varmasti suositun haltijatarsatu-genren luoja Marie-Catherine D’Aulnoy, joka muistetaan myös monista vahvoista ja itsenäisista sankarittaristaan. Naiskertojille ylipäätään oli tyypillistä kirjoittaa naishahmoista aktiivisia toimijoita, pelkkien passiivisten koristusten sijaan. Naisten voimakas edustus ranskalaisessa satukirjallisuudessa on mielenkiintoinen ilmiö, joka liittyy aikakauden salonkikulttuuriin, jota ylläpitivät erityisesti naiset. Salongit olivat sivistyneistön kohtaamispaikkoja, joiden illanvietoissa satuja kerrottiin nimenomaan toisille aikuisille.

Satujen muokkautuvuus ja monipuolisuus tuleekin kirjassa hyvin esille, sadut siirtyvät aikakaudesta ja kulttuurista toiseen ja ovat palvelleet aikojen myötä hyvin erilaisia yleisöjä ja tarpeita. Nykyään sadut ovat muuttuneet entistä visuaalisempaan muotoon ja keskittyvät pääasiassa nuoremmalle yleisölle. Onko tulevaisuudessa jälleen tilausta aikuisten saduille jää nähtäväksi, toivottavasti on, sillä ne harvat modernit kokeilut, joita itse olen tällä saralla lukenut, ovat olleet varsin onnistuneita tekeleitä. Joka tapauksessa sadun historiasta kiinnostuneille Sadunkertojat on mitä oivallisin teos, jota voi suositella lämpimästi.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämänkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.