Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit : kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla

Osta kirja itsellesi

Suomalaissiirtolaisten integraatiovaikeudet Ruotsiin 1960- ja 1970-luvuilla tunnetaan hyvin, mutta jostain syystä amerikansuomalaisista on vallinnut julkisessa keskustelussa usein jopa yltiöpositiivinen kuva. Integroituminen Yhdysvaltoihin ja sen työelämään oli kuitenkin monelle kaikkea muuta kuin helppoa ja Suomalaiset junapummit kertookin neljän miehen tarinan kautta, mitä tapahtui, kun asiat eivät menneet kuin Strömsössä.

Eteläpohjalainen Hannes Sankelo, keskipohjalainen Arvi Pottala, myöhemmin senaattorinakin työskennellyt Oskari Tokoi ja nimimerkki ”Agricolan” kertoma Siukku-nimisen nuoren miehen tarina muodostavat pohjan kirjalle. Nämä neljä keskenään erilaista kertomusta edustavat kolmea eri lamakautta neljältä eri vuosikymmeneltä. Heidän lisäkseen kirjassa käsitellään lukuisia muitakin suomalaisia hoboja, tai kuten silloin sanottiin ”hoopoja”.

Mielenkiintoisimmat näistä ovat Jaakko Jyllilä, joka matkusti junapummina itse Jack Londonin jengissä. Matti huhta taas puolestaan tunnetaan yhdysvalloissa paremmin nimellä T-Bone Slim, legendaarisena hobo-lauluntekijänä ja -kulttuurin ikonina. Juho Rautell puolestaan valittiin väitetysti jopa hobojen kuninkaaksi 1890-luvulla.

Ensimmäinen asia, joka kirjassa yllätti, oli junapummailun yleisyys. Ei todellakaan puhuta mistään pienestä joukosta ihmisiä, parhaimmillaan tai pikemminkin pahimmillaan, töitä metsästäviä junapummeja oli miljoonia. Silti, kun puhutaan junapummeista, on ilmiössä kyse muustakin kuin puhtaasti työttömyydestä.

Esimerkiksi hobot olivat aivan oma lajinsa, joilla oli oma neuvostonsa, eettiset sääntönsä, salakirjoituksensa ja tosiaan, jopa oma kuninkaansa. Hobot kokivat edustavansa jonkinlaista kulkuriuden korkeampaa, valaistunutta tasoa, voidaan siis puhua omasta vastakulttuuristaan, joka on muuten vieläkin olemassa. Oikea hobo oli siis jonkinlainen herrasmieskulkuri, joka otti aina muut huomioon ja myös pyrki työllistymään, ainakin joskus. Kaikki työttömät junapummit eivät tietysti sopineet tähän romanttiseen lokeroon. Hobojen lisäksi raiteilla matkustivat myös ”trampit” ja ”bommit”, jotka joko välttelivät työntekoa tai eivät muista syistä enää sopineet työmarkkinoille.

Junapummailu oli vaarallista hommaa ja Jenni Stammeier kuvaa mielenkiintoisesti, miten kulkurit saivat kyllä pistää luovat aivonystyränsä koetukselle, jos halusivat kunnialla selviytyä. Moni päätyikin nimettömään hautaan tiputtuaan junaraiteille junan silpomaksi. Mielenkiintoista luettavaa on myös miksi mieron tielle ylipäätään päädyttiin. Yhtenä syypäänä olivat laivayhtiöiden asiamiehet, jotka mielellään vakuuttelivat lipunostajille loistavia työmahdollisuuksia, vaikka todellisuus olisi ollut miten surkea tahansa. Vähän samaan tapaan kuin nykyään potentiaalisille siirtolaisille Afrikassa povataan loistavaa tulevaisuutta Euroopan työmarkkinoilla, realiteetit ovat sitten mitä ovat.

Myös rasismilla oli suomalaisten kohdalla osansa. Esimerkiksi kauhukirjailija ja aikansa maahanmuuttokriitikko H. P. Lovecraft vastusti suomalaisten siirtolaisuutta kiivaasti. Ensinnäkin suomalaiset eivät tuolloisen rotuopin näkemyksen mukaan olleet valkoisen rodun edustajia ja siten hädin tuskin ihmisiä lainkaan. Suomalaiset rinnastettiin usein myös intiaaneihin, yhdistiväthän meitä luonnonläheisyys, sauna ja alkoholismi. Suomalaisilla oli myös ikävä tapa muuttaa toisten suomalaisten läheisyyteen, jonka katsottiin johtavan ghettoutumiseen ja alueen asuntojen arvon alenemiseen.

Huono maine ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä pääsääntöisesti kielitaidoton ja kouluttamaton nuorten miesten lauma oli tappeluhalukasta porukkaa, jolla sitä paitsi oli taipumusta vastustaa surkeita työehtoja ja -oloja. Vasemmistolaiset mielipiteet eivät ainakaan helpottaneet suhteita työnantajiin, joille työturvallisuus oli enimmäkseen vain kirosana.

Entäs naiset sitten? Suomalaisista naisjunapummeista ei ole jäänyt historiankirjoihin merkkejä. Junapummius olikin leimallisesti miehistä toimintaa, vaikka eivät naiset junapummeina nyt aivan tavattomia olleet. Naisille oli kuitenkin enemmän työpaikkoja tarjolla, ja siinä vaiheessa, kun naisella alkoi mennä todella huonosti, oli ratkaisu tyypillisesti prostituutio, joten junapummailulle ei ollut samalla tavalla pakottavaa tarvetta kuin miehillä. Näin muuten suomalaiset naissiirtolaiset viettivät kyllä yllättävänkin liikkuvaista elämää, varsinkin verrattuna kanadalaisiin ja yhdysvaltalaisiin sisariinsa, jotka olivat näkemyksiltään monella tapaa konservatiivisempia.

Suomalaiset junapummit on oikein mielenkiintoinen tietokirja, joka onnistuu kertomaan mikrohistoriallisen kertomuksen hyvin samastuttavasti ja mukaansatempaavasti. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, miten samat asiat toistuvat historiassa kerta toisensa jälkeen, vain näyttelijät vaihtuvat siinä välissä. Eilen suomalaiset, tänään joku muu kansa. Mikäli kulkurielämästä haluaa lukea enemmän, on Jack Londonin omaelämäkerrallinen kulkurimuistelma myös ehdottomasti suositeltavaa luettavaa.

Titta Lindström

Titta Lindström on graafinen suunnittelija ja kuvittaja, joka käyttää vapaa-aikansa mieluusti kirjojen parissa. Sarjakuvat ovat sydäntä lähellä, mutta lukulistalle pääsee säännöllisesti myös tietokirjallisuus, erityisesti muistelmat ja elämänkerrat herättävät kiinnostusta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.