Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Railakasta kelkkakyytiä tarjolla pitkin metsiä ja järven jäitä. Seppo Kämäräinen liikuttelee henkilöitään toden ja tarun harmaalla vyöhykkeellä. Henkilöksi voitaneen laskea myös Synnöve, vaikka moottorikelkka onkin. Siinä se pyörii ensin Lapin maisemissa ja sittemmin uuden omistajansa opettaja Karri Maijalan koulupiirissä. Synnöve on persoona ainakin silloin kun sitä ohjaa riivaaja, puolisusi taikojentekijä Ohvo, varsinainen lapinhirvas.
Omapäinen, mustasukkainen otus, puhumaton mutta tunteva, melkomoinen mielensäpahoittaja tämä koneneitokainen on. Eikä se voi sietää että Karrin kuvioihin astuu toinen nainen, kiertävä englannin opettaja Carola jostain hiivatin etelästä. Talviverkkopuuhissa hyisellä järven jäällä on aika antaa Carolalle ensimmäinen varoitus, niin sanottu kylmä kyyti.
Kolmiopettajaisen koulun vuoden kierto syksyn aloituskiireistä kuusijuhlavalmisteluihin, aina hiihtolomanviettoon on tilaisuus elää mukana koulutyössä; lukija pääsee kokemaan asiat ‘sisäkautta’. Melkoista rumbaa ja henkilökemiaa se on ennen kuin valmista tulee.
Kevätjuhliin asti emme pääse, koska talvilomalla sattuu sitten se kaikki paha, joka rikosromaanissa on vähintään tapahduttava: muutama silvottu jalka ja silpojan ruumis. Syyllisyys tullee toteen näytetyksi – kunhan syyllisiä ei vaan olisi kaksi!
Lukiessa soi mielessä muuan laulu Lapista eli kuinkas lauloikaan Monica Aspelund Lapponiassa: ‘Mananana nina nana… Lapponia, tämä on Lapponia. Josta Pohjan kauniin neitosen kutsu kaikuu. Tuo neito noita on. Hän luo voimalla kohtalon. Hän vailla on seuraa ja lohduttamaton. Ja siksi loihtii hän noituen. Hän luo voimalla loitsujen. Hän tavalla Seidan näin miehen kutsua saa.‘
Tuossa laulussahan – hyvänen aika! – on Synnöve, paljaana pahana läsnä. Joten kertomukseen mukaanpääsy, tavallaan libreton kuultuaan, helpottuu hivenen niillekin lukijoille, joiden on vaikea lukea fantasiatarinoita.
Muttei niin vakavaa, ettei hirtehishuumoriakin; miten sen nyt ottaa itse kukin vaikka tuon patologin ja hänen avustajansa ilmeet viimeisellä sivulla, kun uhri on juuri käännälletty lavetilla mahalleen ja paita auki leikattu:
“Sekä kaiken nähnyt Väänänen että oppipoika Ollinen henkäisivät ihmeissään. Miehen selkää peitti tihein karvapeite, mitä he olivat milloinkaan nähneet.”