Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Kesäkuussa vuonna 2009 Talvivaara juhlii virallisia avajaisiaan. Silloinen elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen on kutsuttu paikalle. Hän onnittelee kainuulaisia Talvivaaran saamisesta: ”Teitä on onni potkaissut oikein paremman kerran”, hän sanoo. Iloinen tunnelma ei kestä kauaa. Muutamassa vuodessa Talvivaara muuttuu kartoittamattomaksi ympäristökatastrofiksi ja veronmaksajien vastuulle jääneeksi pohjattomaksi rahareiäksi, ja kainuulaisten onni vaihtuu katkeruuteen ja epätietoisuuteen.

Talvivaaran kaivoksen alku on hieno: se saa valtavasti myötämielistä julkisuutta, joka houkuttelee paikalle tietysti poliitikkojakin. Kajaanin paperitehtaan sulkemisen jälkeen Kainuusta löytyy jälleen töitä, ja koko maakunta on huojentunut Talvivaaran tarjoamista mahdollisuuksista. Kriittisiä huomioita kaivoksesta esitetään vain vähän, eivätkä ne saa julkisuutta.

Vähitellen Talvivaaran ympäristöongelmat herättävät median. Ensin herättelijöinä toimivat paikalliset asukkaat, jotka ovat yrittäneet selvittää asioita kaivoksen, viranomaisten ja jopa poliitikoiden kanssa, mutta he eivät ole saaneet vastauksia kysymyksiinsä. Lopullisesti Talvivaara rysähtää voimalla valtakunnallisen median tietoisuuteen vuonna 2012, kun surullisenkuuluisa kipsisakka-allas vuotaa jälleen. Kysymyksiä on paljon, eikä niihin nyt voida jättää vastaamatta: Milloin vuoto saadaan tukittua? Mitä vuotovedessä on? Mitä se voi tehdä vesistöille? Entä missä se kohuttu uraani on? Ja ennen kaikkea ‒ kuinka paljon sitä on? (Vastaukset kahteen jälkimmäiseen kysymykseen: Uraani on edelleen vuotavassa, rispaantuneessa kipsisakka-altaassa. Ja sitä on satoja tonneja.)

Paljastuu, ettei Talvivaaraa valvova Kainuun ELY-keskus kykene hallitsemaan kaivosta. Kaivoskaan ei kykene hallitsemaan itseään. Se tuottaa jatkuvasti liian vähän nikkeliä, ja vaikka tuotantoprosessin luvataan aina käynnistyvän täydellä voimalla ”seuraavana vuonna”, niin ei koskaan tapahdu. Talvivaara kykenee tuottamaan vain velkaa, mutta sitä syntyykin sitten kunnolla. Valtio ja piensijoittajat rientävät apuun, mutta raha ei silti riitä. Australialainen kaivosjätti käy esittäytymässä, mutta vetäytyy nopeasti pois. Velkainen Talvivaara kaatuu lopulta Suomen valtion ja veronmaksajien vastuulle. Talvivaaran nimi katoaa ja tilalle tulee Terrafame, Nälkämaa. Tarina on surullinen, välillä koominenkin, mutta lopputulos ei naurata enää ketään. Hyviä ratkaisuja ei ole, vain kaksi huonoa.

Toimittajat Sampsa Oinaala ja Juha Kauppinen ovat kirjoittaneet paljon Talvivaarasta, ja nyt he ovat tehneet aiheesta kirjan. Toimittajat kirjoittavat pääasiassa hyvin ja sanomalehtimäisesti. Näkökulma on usein henkilökohtainen, välillä jopa liiallisuuksiin saakka. Muutaman kerran Oinaala ja Kauppinen käyttävät kirjaansa saadakseen viimeisen sanan Talvivaaraa koskevissa kinasteluissa: Oinaala ei sammunut kaivosyhtiön saunaan eikä Kauppila saanut tulenarkaa tietoa epäeettisellä toiminnalla. Tällaisia kiistojuttuja on aina hieman kiusallista lukea.

Toimittajat ovat kirjoittaneet kirjaan vuorotellen lukuja, eikä ratkaisu ole ongelmaton: kirja ei etene kronologisesti tai hallitusti, vaan teksti on hyppelehtivää. Lukijaa häiritsee toimittajien toistuva tapa mainita, kuinka he jatkavat aiheesta jossain toisessa luvussa. Suurin osa ihmisistä lukee edelleen kirjansa alusta loppuun, joten tällaisia viittauksia ei tarvita. Kirjassa annetaan myös ristiriitaisia tietoja: Kauppila kertoo omassa luvussaan kuinka Pekka Perä osti kaivoksen eurolla, mutta Oinaalan luvussa mainitaan, että Talvivaara maksoikin 120 miljoonaa euroa.

Talvivaaran vangit -kirja olisi kaivannut vielä muutamaa oikolukukierrosta. Kirjan alku on vahva ja mukaansatempaava, mutta loppua kohden teos menettää terävyyttään. Kaikesta huolimatta Talvivaaran vangit onnistuu kuitenkin herättämään vahvoja tunteita Talvivaaran kaivoksesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *