”Jäljet johtavat sylttytehtaalle”. Tämän varsinkin aiemmin tunnetun lausahduksen alkuperä ei liene kaikille tuttu, mutta Aki Ollikaisen uusi kirja avaa sen: kysymys on 1930-luvun alkupuolella sattuneesta Tattarisuon tapauksesta, jonka tiimoilla kyseiseltä suolta löytyi runsain määrin ihmisen ruumiinosia. Mutta ei, jäljet eivät johtaneet paikallisen makkaramestarin luo, vaikka lapuanliikkeen äänenkannattaja Ajan Sana niin arvelikin.
Mistä nuo ruumiinosat siis olivat peräisin? Monenlaisia teorioita esitettiin ja syyllisiä osoiteltiin sieltä täältä. Salaliittoteoriat kukoistivat, ja niiden universaalisti keskeiset syyllisryhmät eli juutalaiset ja vapaamuurarit olivat nytkin hyvin edustettuina, mutta turhaan. Pitkään jutusta syytettiin myös ruumishuoneen vahtimestaria Johan Emil Saarenheimoa, mutta hänkin osoittautui syyttömäksi.
Saarenheimon jälkeen epäilykset kohdistuivat kuorma-ajuri Vilho Kallioon, jonka tiedettiin harrastavan ”spiritualismia”; ilmiantokirjeen mukaan hänen asunnossaan vietettiin ”öisiä istuntoja”. Totta kai tällaiset luonnehdinnat herättivät kysymyksiä! Noita-Kallio, kuten häntä alettiin kutsua, oli Pitkänsillan pohjoispuolen työläiskortteleissa tunnettu poppamiehenä ja parantajana. Hänen hallustaan löydettiin kaiken lisäksi pahamaineinen Musta Raamattu, kuudes ja seitsemäs Mooseksen kirja, jota Kallio käytti apunaan sairaita parantaessaan. Koskaan hän ei kuitenkaan ottanut maksua parantamisesta.
Kallion ympärille kehittyi omanlaisensa pieni kulttimainen ryhmä, kolme naista ja kaksi miestä. Ja he sitten lopulta olivat Tattarisuon ruumislöytöjen takana: ryhmän jäsen Ida Viden oli saanut ”ylhäältä” neuvon siitä, mitä ruumiinosia piti ottaa maagisten voimien välikappaleiksi. Kallion noitapiiri oli monimutkainen keitos erilaisia salatieteitä ja uskomuksia – senkin sisällä vihattiin vapaamuurareita ja lisäksi myös teosofeja. Poliisit löysivät noita-Kallion kesällä 1932, ja kun ryhmän jäseniä alettiin kuulustella, he pysyivät yllättävän rauhallisina. Tuomiot, muutamia vuosia vankeutta, tulivat Kalliolle ja kultin keskeiselle hahmolle Ville Saarelle, muille jaettiin lievempiä tuomioita avunannosta ja yllyttämisestä.
Ollikaisen kirja oli oikein mielenkiintoinen katsaus Suomen rikoshistoriaan. Tattarisuon tapaus on monelle ainakin nimeltä tuttu, ja tämän kirjan luettuaan tietää paljon enemmän paitsi tästä yksittäisestä jutusta myös suomalaisesta kulttuurista 1930-luvulla. Jo aiemmin mainitut antisemitismi ja vapaamuurareiden syyttäminen milloin mistäkin tulivat hyvin esille, kuten yleensäkin äärioikeistolaisuuden näkemykset rikoksista ja koko yhteiskunnasta.
Kirjailija Aki Ollikainen on julkaissut muun muassa jännitysromaaneita, mutta mielestäni tämä Tattarisuo-kirja ei pyrkinyt ollenkaan jännärimäiseen raflaavuuteen, vaan kuvasi melko lakonisesti Tattarisuon ruumislöytöjen ympärille muodostuneita ilmiöitä, mitä tässä kohtaa pidän yksinomaan hyvänä asiana.








