Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alkuvuodesta 2020 silmiin osui erikoinen uutinen. Suomessa yli kymmenen vuotta asunutta miestä epäiltiin hirmuteoista Liberian sisällissodassa. Myöhemmin syytetyn nimeksi paljastui Gibril Massaquoi, ja hän ei ollut kuka hyvänsä ex-sotilas. Massaquoi kuului Sierra Leonen ja Liberian konflikteihin osallistuneen kapinallisarmeija Revolutionary United Frontin (RUF) johtajiin. RUF puolestaan oli tunnettu äärimmäisen raa’oista otteistaan: murhista, raiskauksista, ihmisten elävältä polttamisesta ja jopa kannibalismista. Toimintaa rahoitettiin milläs muulla kuin veritimanteilla.
Suomeen Massaquoi oli päätynyt sen jälkeen kun hänestä oli tullut Sierra Leonen sotarikoksia tutkivan erityistuomioistuimen todistaja ja hän oli saanut syytesuojan. Suomella puolestaan on Sierra Leonen kanssa sopimus ottaa vastaan todistajia, ja nähtävästi tässä vaiheessa Massaquoin taustoihin ei tutustuttu niin paljon kuin olisi ollut syytä. Syytesuoja joka tapauksessa koski vain Sierra Leonen tapahtumia; ne Massaquoin rikokset, joita Suomessa tutkittiin, tapahtuivat naapurimaa Liberiassa.
Tämä tutkimus osoittautui poikkeukselliseksi kansainvälisessäkin mittakaavassa, ja toimittaja Anu Nousiaisella oli ainutkertainen tilaisuus seurata rikostutkintaa sekä täällä Suomessa, että ennen kaikkea Länsi-Afrikassa, jonne hän matkusti poliisien mukana. Kuten nopeasti käy ilmi, läsnäolo Liberiassa oli tutkijoille aivan pakollista. Sisällissodasta on hyvin vähän mitään kirjallisia lähteitä, joten jos haluaa tietää mitä on tapahtunut, on pakko etsiä ihmisiä, jotka olivat itse olleet paikalla. Tämä on luonnollisesti vaikeaa: monet todistajat olivat kuolleet, joko itse sodassa tai sitten jollain niistä pakolaisleireistä, joille liberialaiset olivat paenneet.
Tutkintaan liittyy muitakin hankaluuksia. Liberian sisällissodan tapahtumia ei oltu tutkittu, eikä ketään oltu asetettu syytteeseen. Kokonainen kansakunta on saanut selvitä sotatraumojensa kanssa yksin, ja tämä vaikuttaa myös siihen miten ihmiset muistavat tapahtumat. Traumatisoituneen ihmisen muistot ovat helposti pirstaleisia, niiden asettaminen aikajanalle voi olla vaikeaa, ja toisaalta brutaaleja iskuja siviilejä kohtaan on tapahtunut niin monia, että tapahtumat voivat sekoittua toisiinsa.
Kouluja käymätön väestö ei välttämättä myöskään hahmota tapahtumia samalla tavalla lineaarisesti kuin almanakkaa tarkasti seuraava länkkäri. Todistajista löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä edes synnyinvuottaan. Kuten rikosylikomisario Thomas Elfgren yhdessä vaiheessa toteaa “Tapahtumakuvaus, aika ja tunnistaminen ovat levällään kuin ellun kanat”. Haasteet ovat valtaisia, kun syyttäjällä ei ole teknistä näyttöä, ei kuolinsyyselvityksiä, lääkärintodistuksia tai valokuvia uhreista, vain todistajien kertomukset. Vaikkei kirjassa missään nimessä ryvetä sotarikosten kuvauksissa, ovat tapahtumat kuitenkin sen verran julmaa luettavaa, että ihan herkemmille en kirjaa suosittele.
Kirjassa kiinnittää nopeasti huomiota Nousiaisen tapaan kirjoittaa, se on nimittäin poikkeuksellisen taitavaa. Tekstistä näkee positiivisella tavalla sen, että Nousiainen on nimenomaan toimittaja. Hän osaa rakentaa tekstin niin, että tapahtumat rakentuvat edetessään kuin jännittävä palapeli, esitellä keskeiset henkilöt kuin parhaimmassakin dekkarissa ja kuvata sodan tapahtumia, niin että lukija voi kuvitella itsensä tapahtumien keskelle. Varsinkin eläköityvä Thomas Elfgren nousee kirjassa esiin kiinnostavana tyyppinä, jolla on harvinaista kokemusta tämänkaltaisista rikoksista. Ennen kaikkea Nousiainen osaa tuoda esille, miten uskomattoman vaikea vyyhti rikosoikeudellinen prosessi voikaan olla, ja miten monimutkaisilla tavoilla Liberian ja Sierra Leonen tapahtumat linkittyivät toisiinsa.
Nousiainen mainitsee loppusanoissa miten hän on halunnut jo pitkään seurata, miten henkirikoksia selvitetään reaalimaailmassa, kaukana television fiktiivisistä rikossarjoista, ja siinä kirja onnistuu kyllä mainiosti. Mikään ei lopulta ole aivan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Tehtävä Afrikassa on journalismia parhaimmillaan, mutta pohjimmiltaan se ei ole kertomus vain rikoksista, vaan siitä miten tärkeää on, että tapahtumia ei unohdeta ja uhreilla on mahdollisuus saada äänensä näkyviin ja hakea oikeutta.