Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Maaliskuussa 1992 Ison-Britannian Vilnan suurlähetystöön saapui nuhruinen vanhempi mies. Kuluneet vaatteet, epämääräisiä narulla sidottuja kasseja mukana. Mies kertoi, että hänellä olisi tärkeää tietoa. Hän oli käynyt aikaisemmin jo Yhdysvaltain suurlähetystössä, josta hänet oli käännytetty. Neuvostoliiton hajottua kaikenlaisia tiedon tarjoajia ilmestyi länsimaiden lähetystöihin; osa halusi vain päästä länteen, osa oli lähetetty KGB:n toimesta, ja pienellä osalla oli oikeasti jotakin länsimaita kiinnostavaa tietoa.
Vasili Mitrohin sai tehdä useampia yrityksiä, ennen kuin hänet otettiin vastaan ja häntä kuunneltiin. Hän kaivoi kasseistansa koneella kirjoitettuja papereita KGB:n toiminnasta, organisoitumisesta ja hankkeista, ulkomaille sijoitetuista agenteista ja illegaaleista. Aineistoa oli valtavasti, niin Mitrohin vakuutti. Vastineeksi hän toivoi turvapaikkaa lännestä itselleen ja perheelleen. Paperit eivät kuitenkaan olleet alkuperäisiä dokumentteja, vaan jonkun tekemiä muistiinpanoja. Saattoiko niihin luottaa? Miksi Mitrohin ei suostunut kertomaan, miten hän oli aineiston saanut haltuunsa?
Gordon Corera kerii Mitrohinin elämää ja tarinaa vähä vähältä auki, alkaen aina hänen syntymästään 1920-luvulla. Mitrohin ei kuitenkaan ollut huipputekijä, vaan pikemminkin pieni ratas valtavan tiedustelupalvelun syövereissä. Vielä 1950-luvulla hänellä oli ulkomaankomennuksia Israelissa ja Australiassa, kunnes jotakin tapahtui. Hän oli sosiaalisesti kömpelö, hiljainen ja varautunut. Hän ei vakuuttanut toimillaan tai asenteillaan. Tai sitten hän mokasi pahemman kerran? Tämä kaikki ei ole täysin selvää. Joka tapauksessa hänet alennettiin pahnanpohjimmaiseksi, arkistonhoitajaksi Ljubljankaan, KGB:n keskustoimipaikkaan Moskovassa. Epäsosiaalisen ja syrjäänvetäytyvän arkistonhoitajan asemaa kuvaa se, että hänen loikkaustaan länteen ei huomattu Moskovassa. Hän ei ollut tärkeä eikä hänellä uskottu olevan mitään tärkeää tietoa, ainakaan kokonaisen arkiston verran.
Mitrohin aloitti vuosia kestäneen käsittämättömän urakan, arkistoaineiston dokumentoinnin pikkulappusille, joita hän salakuljetti kotiinsa kenkiensä sisällä. Pikakirjoitetut muistiinpanot hän kirjoitti puhtaaksi koneella, enimmäkseen datsallaan. Aineistoa kertyi lopulta hyvänkokoisen kirjahyllyn verran. Motiiviksi Corera nostaa ennen kaikkea vihan ja inhon ”petoa”, siis järjestelmää kohtaan. Mitruhin halusi toimillaan tuhota kommunistisen puolueen, KGB:n sekä niin sanotun nomenklatuuran, hallitsevan eliitin.
Neuvostoliiton hajottua seitsemänkymppinen Mitrohin katsoi hetkensä koittaneen. Mielenkiintoista on, että hän ei tavoitellut ylellistä elämää lännessä. Hän oli jo valmiiksi etuoikeutetussa asemassa, vaimokin oli menestynyt lääkäri, joka hoiti eliitin jäseniä. Mitrohin halusi tuoda julki kaiken sen saastan, jota KGB hänen mielestään edusti. Kirja tuo julki vähä vähältä erityisesti KGB:n toimia, joissa vakoiltiin, mustamaalattiin, jahdattiin toisinajattelijoita, vääristeltiin totuutta sekä lähetettiin ihmisiä vankilaan tai mielisairaalaan. Lukija saa kirjassa myös pienen kertauksen Neuvostoliiton historiasta ja valtataisteluista vallan huipulla.
Mitrohin pääsee lopulta länteen, mutta hänen työnsä aineiston parissa ei lopu loikkaukseen, hän jatkaa aineiston parissa lopun elämäänsä. Mitrohinin aineistosta paljastuu muun muassa noin tuhat KGB:n agenttia eri maista, mutta useissa tapauksissa poliitikot eivät halua puuttua asiaan. Liian arkaluontoista, noloa, kauan sitten tapahtunutta…
Mitrohin henkilönä jää hieman hämäräksi. Aluksi hän ei suostu kertomaan itsestään ja toimistaan juuri mitään. Jossain vaiheessa paljastuu, että hankalasti diagnosoitavaa sairautta potevan Vladimir-pojan saaminen hoitoon on yksi keskeinen motiivi. Minulle kirja oli kertomus yksittäisen ja yksinäisen ihmisen urheudesta, päättäväisyydestä ja jääräpäisyydestä. Tarina on uskomaton ja vaikuttava; juuri sellainen, joka fiktiona tuntuisi epäuskottavalta.
