Jaakko Yli-Juonikas on kaunokirjallisuuden parissa kulkenut omia kummallisia latujaan jo pitkään; jaksoin jonkun aikaa seurata, mutta putosin sitten kyydistä, kun meno kävi tarpeettoman kummalliseksi. Esseekokoelma herätti kuitenkin mielenkiinnon: olisikohan tässä jotain kiinnostavaa ja tutustumisen arvoista?
Vaurioituneiden aivojen painajaiset on omalaatuinen tapaus sekin ja jättää verrattain sekavaan olotilaan. Usein hyvät esseekokoelmat onnistuvat herättämään innostusta ja ruokkimaan uteliaisuutta, mutta miksei hyvä hämmentyminenkin olisi kelpo lopputulos.
Kuuden esseen mittaisessa kokoelmassa yleisvire tuntuu olevan muutos kohti sekavuutta ja kummallisuutta. Ensimmäinen essee kertoo musiikkielämyksistä puhumisen vaikeudesta: “Musiikin kuvailijalle kielitietoisuus tarkoittaa ennen muuta kielen rajoista tietoiseksi tulemista. Pää kolahtaa rajapuomiin samalla hetkellä, kun yritän sanoa esimerkiksi Stravinskin Kevätuhrista jotain järkevää tai järjetöntä.”
Tässä esseessä Yli-Juonikas käsittelee myös kysymystä, joka on vaivannut minuakin jo yli 25 vuoden ajan: mitä ihmettä Kirka tarkoitti sanoessaan “eiköhän panna rämäkkäästi sventterillä potaisseen” Mestarit Areenalla -keikalla spiikatessaan Born To Be Wildiä sisään. Lopullista vastausta Yli-Juonikkaallakaan ei ole antaa tähän syvälliseen kysymykseen, mutta analyysi oli totta vie mielenkiintoista.
Yli-Juonikas vierailee myös kesäteatterissa Iittalassa katsomassa Seppo Holttisen kohua herättänyttä näytelmää Boomereita Woke-kulttuurin puristuksessa. Merkittävä käsityö- ja taidekulttuurin muoto eli lankataulut saavat myös oman esseensä. Näissä teksteihin alkaa jo ilmestyä sellaista sakeutta, joka tekee vähän vaikeaksi sanoa, onko Yli-Juonikas tosissaan vai onko koko teksti silkkaa satiiria. Erkki Kurenniemeä ja pakonomaista keräilyä ja hamstraamista käsittelevä teksti liukuu kohti tekoälyä ja ihmismielen taltioimista tulevan varalle.
Kokoelman nimiteksti käsittelee italialaista giallo-elokuvaa eli kauhua ja erotiikkaa kerronnassaan hyödyntäviä italialaisia jännärielokuvia, joiden kulta-aika oli 1970-luvulla. “Näin syntyi kiusaus kirjoittaa gialloista käyttämällä vaurioituneiden aivojen kielirajoitetta”, toteaa Yli-Juonikas esseensä aluksi ja voi pojat, miten luvassa onkin raskasta tavaraa, kun Yli-Juonikas kiemurtelee valitsemiensa rajoitteiden sisällä ja tuottaa vaikealukuista ja suoraan sanottuna huonoa tekstiä näistä elokuvista. Essee on vieläpä hyvin pitkä.
Lopuksi tarjoillaan vielä Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat!? -teksti, jonka koko pointti typerine virheineen karkaa jonnekin sen verran kauas, ettei minua enää kiinnosta mennä perässä.
Vaurioituneiden aivojen painajaiset on aika napakan mittainen kokonaisuus, jossa on kuitenkin laadullista heittelyä sen verran paljon, että se ei tosiaankaan tunnu täysosumalta. Yli-Juonikkaan muun kirjallisen tuotannon ystäville sitä sentään rohkenee suositella, ja muillekin annan varovaisen suosituksen: kokoelman alkupuoli liikkuu lopulta sen verran mielenkiintoisissa sfääreissä, että lukeminen kannattaa. Giallo-esseestä eteenpäin sitten omalla vastuulla.






