”En tiedä siitä mitään. Paitsi että se ei ole edes joku, vaan jokin, mikä on kaikkien ulottumattomissa. En tiedä, koska en ole koskaan silloin läsnä. Enkä ikinä muista. Ei niin kuin silloin, kun tietää nähneensä jotakin unta, vaikka ei muista sitä. Unia tilani usein ovatkin, mutta ei se, joka on tyhjempää kuin tyhjyys. Ei kuolema ole olemassaolon vastakohta, vaan se.”
Luna, jonka nimi on joskus ollut Iiris, on elänyt tuskaisen ja traumaattisen elämän. Oma isä on kuollut ja isäpuoli on ollut varsinainen hirviö: hän lähenteli pientä tyttöä julman seksuaalisella tavalla ja käyttäytyi vielä hirvittävän väkivaltaisesti tätä kohtaan. Myöhemmin Luna löytää miehen, miesystävä tai aviomies Sebastianin, mutta tämäkin kuolee ilmeisen tahallisessa autokolarissa.
Romaanin alussa Luna palaa mielisairaalasta sisarensa Milan ja tämän puolison Inkan ja pariskunnan kahden pienen tyttären luo, mutta menneisyyden haamut eivät jätä häntä rauhaan. Kauhut ruumiillistuvat äärimmäisessä lintufobiassa. Luna aistii rääkyviä ääniä, teräviä nokkia, koukkukynsiä. Hänen muistinsa pudottaa aikaa, hän kärsii erimittaisista amnesioista ja samalla myös jonkinasteisista sivupersoonista: varsinkin terapeutin vastaanotolla hän kokee, että huone on täynnä erilaisia ihmisiä omine äänineen. Terapeutin diagnoosi onkin se, ettei Luna ole psykoottinen, vaan hänellä on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö.
Mutta paraneminen ei ole nopeaa ja helppoa: Luna verta omaa tarinaansa kirjallisuudesta tuttuihin Sybilin ja Jänis ulvoo -teoksen päähenkilön paranemiskertomuksiin, ja tuntee, että ne ovat kiiltokuvamaisia häneen itseensä verrattuna. ”Kuinka moneen kertaan tapettu voisi edes puhua, etenkin, jos suu on ommeltu rautalangalla kiinni.”
Lunan eheytyminen on hidasta ja kivuliasta; hän joutuu kohtaamaan yhä uudelleen menneisyytensä kauhut alkaen sisarensa pikku tyttären Linnean lapsimissikisoista, jotka herättävät hänessä epämääräisen ahdistuksen. Mutta onko paraneminen mahdollista, voiko elämän sivustakatsoja muuttua eläväksi subjektiksi?
On pakko sanoa, että tämän kirjan lukeminen vaati paljon. Se ei ollut helppolukuinen tirkistelyteos psyykkisesti sairaan ihmisen maailmaan, vaan haastoi lukijansa kohtaamaan omia traumojaan ja omia kipupisteitään. Jo fyysisestikin kirjassa oli paljon luettavaa, reilusti yli neljäsataa sivua pientä ja tiheää pränttiä, mutta en osaa silti sanoa, että sitä olisi pitänyt tiivistää jostain. Kaikki sivuhenkilötkin, ehkäpä sentään Inkan veljeä lukuunottamatta, tuntuivat tärkeiltä kokonaisuuden kannalta.
Kirjan selkätekstissä mainostettiin teoksen olevan ”mysteeriromaani maagisen realismin hengessä”, mutta siihen en osaa oikein yhtyä – Lunan kauhujen ja traumaelämysten kuvaaminen ei tuntunut minusta pätkääkään mystiseltä tai mikä vielä pahempaa, yliluonnolliselta. Mutta kaipa ne voi niinkin lukea, jos haluaa.
Hanna-Riikka Kuisma on jo ehtinyt julkaista useammankin kirjan, mutta Viides vuodenaika on eittämättä hänen tähänastinen pääteoksensa, ja voin vain kiittää kirjailijaa ja kustantajaa erinomaisesta romaanista.