Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lautapelit ovat hauskaa ajanvietettä, mutta parhaimmillaan ne onnistuvat myös kertomaan jotain oleellista yhteiskunnasta, ihmisten käyttäytymisestä ja vaikka mistä. Tämä on itseasiassa aihe, joka kiinnostaa minua eniten nykyisessä lautapelisuunnittelussa. Moderni lautapeli voi käsitellä melkein mitä aihetta vain, ja parhaimmillaan teema ei jää vain kosmeettiseksi pinnaksi, vaan peli pyrkii kekseliäästi mallintamaan rakenteita ja valintoja, jotka ohjaavat todellista maailmaa.
Tätä näkökulmaa vasten Joan Moriarityn ja Jonathan Kayn esseekokoelmaa on erityisen kiinnostavaa lukea, vaikka kirja käsitteleekin lautapelejä laajasti monesta eri suunnasta. Moriarity on pitkän linjan pelaaja, josta on viime vuosina tullut pätevä kirjoittaja, ja Kay on journalisti, josta on tullut intohimoinen lautapelaaja. Moriarityn tausta on myös sikäli kiinnostava, että hän on alusta alkaen työskennellyt lautapeliohjaajana Snakes & Lattes -kahvilassa, eli Pohjois-Amerikan ensimmäisessä lautapelikahvilassa, joka avautui 2010. Sittemmin konsepti on nopeasti levinnyt ympäri maailmaa.
Ensimmäisessä esseessä mennään perusasioiden äärelle: Kay pohtii nykyistä europelien alullepanemaa lautapelirenesanssia ja miten nämä pelit eroavat filosofialtaan aikaisemmista peleistä. Yksi keskeinen piirre on inklusiivisuus, eli kukaan ei putoa pelistä pois, ja voittaja ei ole selvä ennen loppua. Esimerkiksi Monopolissahan voi käydä niin, että osa pelaajista tippuu pelistä jo varhaisessa vaiheessa, ja heidän roolikseen jää seurata muiden hauskanpitoa sivusta. Vanhan koulukunnan peleissä on myös tyypillistä, että voittaja alkaa kerryttää resursseja niin paljon, että muiden on mahdotonta saavuttaa häntä. Tämä johtaa pitkiin, tuskallisiin loppupeleihin, joissa voittaja on tiedossa jo kauan ennen loppua.
Monopoliin palataan kirjassa myöhemminkin. Moriarity pohtii, mikä tässä vuonna 1935 julkaistussa pelissä yhä edelleen viehättää, vaikka peli on monessakin mielessä vanhentunut. Kay puolestaan pohtii, miten nerokkaasti peli mallintaa niin sanottua epävakaata tasapainotilaa, eli miten järjestelmä alkaa vähitellen kallistua yhden pelaajan eduksi ja miten tämä etu muuttuu lopulta lähes mahdottomaksi kääntää. Tämä ilmiö on nähtävissä myös ihan tosielämän monopoleissa ja myös luonnossa, kuten ilmastotiede on jo kauan varoitellut.
Enimmäkseen kirjassa kuitenkin pitäydytään suhteellisen tuoreissa lautapeleissä, kirjahan on julkaistu 2019 joten sen uudempia pelejä ei mukana voi ollakaan. Tutuksi tulevat muun muassa Dead of Winter, Pandemic, Chinatown, Advanced Squad Leader ja Greenland tulevat tutuksi. Erityisesti viimeksi mainittu herätti kiinnostukseni. Greenland kertoo kolmen kansan, eli viikinkien, inuiittien ja sittemmin kuolleen Tunit-kansan kohtaamisesta Grönlannissa tuhat vuotta sitten. Resursseja kerätään ja teknologiaa kehitellään, ja samalla tehdään päätöksiä, joilla on merkitystä sukupolvien päähän.
Tämä ei tietysti ole peleille poikkeuksellinen asetelma, mutta se ehkä on miten hyvin peli onnistuu herättämään alkuperäiskansojen historian ja kulttuurin henkiin – kuitenkin ollen samalla hyvä peli. Esseessä toisin sanoen pohditaan sitä jännitettä, mikä usein on hyväntahtoisten ja opettavaisten pelien ja hyvien pelien välillä. Loistava peli harvemmin syntyy komitean ja fokusryhmien yhteistyön tuloksena, mutta Greenland osoittaa, että pelaajan mieltä avartava peli voi hyvinkin syntyä, kun tavoitteena on ihan vain hyvä peli.
Myös itsetutkiskelua on luvassa. Sekä Moriarity että Kay syventyvät omissa esseissään peliin, josta he itse eivät pidä eivätkä ymmärrä. Moriarityn paheksunnan saa Cards Against Humanity, ja Kay ei ymmärrä Scrabblen suosiota. Menemättä heidän analyyseissään sen syvemmälle, tämä herättää kysymyksen, missä määrin voidaan edes puhua lautapeliyhteisöstä? Aika usein harrastajat niputetaan saman lipun alle, mutta pikemminkin lautapelaajat jakautuvat omiin alaryhmiinsä, jotka eivät erityisemmin ole toistensa kanssa tekemisissä. Tämä voi sokeuttaa sille, mistä pelaamisessa on oikeastaan eri ihmisille edes kyse, kuten Kay ja Moriarity huomaavat omissa kirjoituksissaan.
Tässä vaiheessa on hyvä palata Kayn kokemuksiin lautapelikahvilassa. Hänen mukaansa ihmiset kovasti arastelevat kokeilla uusia pelejä. Pelätään sitä, että ei osata, että vaikuttaa hölmöltä ja että häviäminen nolottaa. Pelien voima on kuitenkin eräänlaisessa ”taikapiirissä”, jonka sisällä säännöt muuttuvat toisiksi ja pelaajat voivat itse päättää miten paljon he haluavat todellisen maailman tulevan tämän piirin sisälle. Parhaimmillaan pelit sallivat mahdollisuuden heittäytyä, epäonnistua ja oppia ilman todellisen maailman seurauksia.
Your Move ei ole mikään vallankumouksellinen kirja, mutta viihdyttävä esseekokoelma tutkii ansiokkaasti, miten lautapelit eivät ole vain ajanvietettä, vaan omanlaisensa tapa tarkastella maailmaa, ja ehkä siinä samassa myös oppii jotain itsestään.