Max on menestyvä konserttipianisti, mutta hän kärsii hirvittävästä esiintymisjännityksestä, joka alkaa hälvetä vasta hänen soittaessaan konsertissa ensimmäisen väärän sävelen. Max on ihmissuhteissaan vaativa ja itsekeskeinen, eikä hänellä sisarensa, assistenttinsa ja agenttinsa lisäksi juuri muita pysyviä ihmissuhteita ole. Lisäksi, kuten Pianossa-kirjan ensimmäisellä sivulla sanotaan, ei hänellä ole kuin kolme viikkoa elinaikaa. Max kuolee, kun Jean Echenozin romaanista on kulunut vasta kolmannes. Orastava tuttavuus naapurinrouvan kanssa loppuu kuin seinään.
Pianossa jakautuu kolmeen osaan: elämään, eräänlaiseen välitilaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Näistä ensimmäinen on kerronnaltaan ilman muuta kirjan kiinnostavin osuus – Echenozin kerronnan intensiteetti jotenkin vähän väsähtää huikean jännittävän ja persoonallisen avauskolmanneksen jälkeen. Mitä kuoleman jälkeen? Eipä juuri mitään? Välitilan tarkoituksena on selvittää, missä pianisti ikuisuutensa tulee viettämään. Entäpä lopun harmaa arki eri puolella Pariisia, vailla glamouria ja kalliita juomia, tuntihotellin baarimikkona? Pyrkiikö Echenoz sanomaan, että monet ovat jo eläessään helvetissä? Helvetti on arjen banaalius, joku pikku juttu, joka nävertää kuin tikku kynnen alla. Helvetti muodostuu tylsästä beigestä, tavallisuudesta, tapahtumattomuudesta.
Harvoin tulee kehaistuksi kirjojen kansia, mutta teenpä nyt poikkeuksen. Pianossa-kirjan kannessa on kirkas Pariisi kuvattuna tunnistettaviksi monumenteiksi ja kapean välitilan toisella puolella sama kuva, mutta kalvakkaana, värittömänä varjona. Tajusin vasta kirjan luettuani, että tuossahan se on, koko tarina. Aiemmin lukemani Ravelin tasolle Pianossa ei millään nouse, mutta kiinnostava pikku romaani se joka tapauksessa on, ja niin kovin pariisilainen! Kannattaa lukea.








