Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rikoskomisario hyppäsi alas ilmanvaihtoputken päältä ja kohensi housujaan. Koti-iltojen keittoateriat ja koiran kanssa tehdyt pitkät kävelyt näkyivät hoikistumisena. Hän oli yrittänyt paikata liiallista keventymistä pullia syömällä. Jostain oli tullut luettua, että painon jojoilu oli epäterveellistä.
Kukas se tässä? Porvoolainen rikoskomisario Juha Muhonen tietenkin, sen kaikki kotimaisten dekkarien lukijat tietävät. Hänellä on (jo melkein kyllästymiseen asti) nämä tutut kuviot, lisäksi vielä mukava kotielämä Ellen-vaimon ja terhakan nappisilmäisen Teri-koiran kanssa. Tuttua ja turvallista on myös työpaikalla: lähin työtoveri ylikonstaapeli Ansa Lehtonen sekä monta muuta, kärjessä akvaariokalojaan hyysäävä rikoskonstaapeli Riku Kutvonen. Esimies Richard c:llä touhuaa Muhoselle hyvin vastenmielisiä byrokraattisia hankkeita, mutta sitten kuvioihin tuleekin murhaksi luokiteltava rikos.
Uhri on 65-vuotias kansalaisopiston filosofian opettaja Konrad Leväluoma, joka on saanut innostuksensa perusteella lisänimen Sokrates. Kuka haluaisi murhata hänet? Aluksi katseet kääntyvät ainoaan sukulaiseen eli Bertel-veljeen, mutta vähitellen mahdollisia syyllisiä saattaa olla muitakin. Totta kai veritekoja tulee lisää, eikä Muhonen kumppaneineen pääse pakoon kirjasarjan toista päähenkilöä, kaupunkioppaana eläkepäivinään toimivaa virkeää Hilkka Alitupaa, jolla on kova tarve auttaa poliisia. Mutta onko se kenties hänelle jo liiankin vaarallista?
Jaana Lehtiön runsas tuotanto on pysynyt mielestäni melko tasalaatuisena ja on siis mukavaa luettavaa leppoisien kotimaisten dekkarien ystäville. Jos kohta keskeiset henkilöt alkavat tuntua jo hieman liiankin tutuilta kliseineen, ovat itse rikokset aina olleet kohtalaisen hyvin punottuja. Mukana on myös kirjailijalle tyypillistä pientä huumoria, johon lukijan silmä mielellään osuu. Olen aina jollain tavalla pitänyt Muhosen ja Ellenin kotielämän kuvauksesta; se ei ole liian idyllistä, vaikka kaunista onkin. Ja entä sitten Teri! Pieni musta schipperke, laivakoira, on ihan tarpeellinen kerronnan osa. Uskon vakaasti, että Lehtiön dekkareilla on tilausta ja tarvetta.
