Inez ei ole kirjoittanut mitään viiteentoista vuoteen, vaikka hän on menestyskirjailija. Hän elelee yksikseen piittaamatta naapureiden toistuvista kahvikutsuista. Mutta nyt kirjahyllyssä on sininen kansio, johon kuolinsiivousta tekemään tullut keikkasiivooja ei missään tapauksessa saa kajota.
Caroline Säfstrandin Meren tyttären salaisuus ei kerro pelkästään kirjailijan elämästä, vaikka kirjoittamisen vaiheita ja kirjailijaelämän muistoja käsitelläänkin. Lukija saa pohtia myös vanhuutta, ystävyyttä, yksinäisyyttä, sitä, miten itsenäinen missäkin elämänvaiheessa on oltava, tai mihin lopulta on tarvis mukautua. Tai sitä, mitä tulemmekaan toisiltamme oppineeksi.
Inezin elämään liittyy salaisuus. Hän kantaa häpeää, jota käsittelee siniseen kansioon kertyvissä liuskoissa. Vastausta hän ei tiedä vieläkään. Mihin meren tytär joutui? Elääkö hän vielä? Voiko kerran niin läheisen löytää? Löytääkö omin neuvoin?
Sanotaan, että yhteistä muistia ei ole, vaan jokainen tulkitsee yhdessä eletyt tapahtumat toisin. Inezillä on suhtautumisestaan lapseensa ja asioiden tärkeysjärjestyksestä aivan eri käsitys kuin tyttärellä.
Siinä missä kuolinsiivousta ratkova Inez koettaa päästä menneisyytensä kanssa sovintoon, siivooja Meja setvii tulevaisuudenkysymyksiään. Naiset ovat erilaisia, mutta koituvatko he silti avuksi ja hyödyksi toisilleen?
Inez avasi silmänsä ja katseli merelle, kunnes hänen hampaansa alkoivat kalista kylmän tuulen vuoksi. Siinä vaiheessa hän nousi ja lähti takaisin sisälle.
Hän riisui ulkovaatteet ja meni istumaan tietokoneensa ääreen. Nyt hän ei ristinyt käsiään. Hän päästi ne vapaaksi kertoakseen sen, mitä seuraavaksi tapahtui.
Vanha ohje kirjoittajalle kuuluu, että jos mainitset tarinan alussa aseen, muista myös ampua sillä. Sininen kansio pilkahtelee esiin pitkin matkaa ja täyttyy. Monenlaisen draaman jälkeen juhlitaan. Lukija voi vain miettiä, mitä kaikkea.








