Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Japanin Edo-kauden kulttuurihistoriaa harvemmin käsitellään suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta nyt puolen vuoden sisään aiheesta on yllättäen ilmestynyt kaksi kirjaa. Ensimmäinen Hokusain oppipoika : Kaupunkielämää 1840-luvun Japanissa oli omaperäinen ja kevyt katsaus maailmankuulun taiteilijan elämään ja yhteiskuntaan jossa hän eli. Emmy Fräntin Edo ja kestävyyden taito puolestaan ottaa näkökulmakseen Edo-yhteiskunnan ekologisen kestävyyden.
Aihe kuulostaa ensin turhankin rajatulta, mutta kirja avaa yllättäviä näkökulmia japanilaisen yhteiskunnan mentaliteettiin. Edon (eli nykyisen Tokion) väkiluku nousi jo 1700-luvun alussa yli miljoonaan asukkaaseen. Silti kaupunki oli lähes omavarainen ja tuotti hyvin vähän jätettä, sillä materia kiersi tehokkaasti ja kaikki nähtiin resurssina. Koska Edo-kaudella Japani oli suljettu ulkomaailmalta, tehokkaaseen resurssien käyttöön oli syytäkin, mutta kyse ei ollut pelkästään käytännöllisestä nuukuudesta vaan kokonaisesta maailmankuvasta, joka tuntuu monessakin mielessä nykyihmiselle hyvin vieraalta.
Kirja on jaettu neljään osioon, jossa ensimmäisessa katsotaan Edon yhteiskuntaa ja toki myös miestä, joka alullepani tämän 250-vuotisen rauhan kauden. Shogun Tokugawa Ieyasu perusti paitsi Edo-kauden (1603–1868) myös Edon kaupungin, joka oli tuolloin vain mitätön kyläpahanen.
Tokugawa-shogunaatin aikaansaama yhteiskuntajärjestys oli omaperäinen ja monessa mielessä myös onnistunut, mutta se perustui kansan – myös samurailuokan – kuluttamisen, kaupan ja jopa liikkumisen tarkkaan valvontaan.
Erityisesti aikakauden taloudellinen ajattelu oli hyvin erilaista kun nykyään. Talous ensinnäkin perustui riisiin, joka oli paitsi peruselintarvike myös tärkeä symbolinen elementti uskonnollisessa ja henkisessä elämässä. Omaisuus, palkat ja valta mitattiin kokuina eli riisitynnyreinä, joka puolestaan useimmiten vaihdettiin rahaksi. Rinnalla toiminut rahatalous oli kuitenkin sekava ja monenkirjava; suurin osa arkipäiväisestä rahanvaihdannasta ei perustunut käteiseen, vaan luottoon, velkakirjoihin ja erilaisiin paikallisiin maksutapoihin. Hajautettu talousmalli ei ollut tehokkain mahdollinen, mutta se suosi paikallista omavaraisuutta ja rajoitti ylikulutusta. Liikkumisrajoituksilla väestö pidettiin myös sidottuina omiin talouspiireihinsä, jotta alueet pysyisivät itsehallinnollisesti elinkelpoisina ja vastuualueet selkeinä.
Edo-kauden taloudellinen ajattelu ei kuitenkaan ollut muusta elämästä irrallinen saareke, vaan se kytkeytyi syvällisesti moraalisiin ja henkisiin ihanteisiin. Säästäväinen ja yksinkertainen elämäntapa kuului samuraiden ihanteisiin, sillä se korosti mielenlujuutta ja velvollisuuksien hoitamista, toisin kuin ylellisyyksien ja nautinnon tavoittelu. Tämän vuoksi soturiluokan kasvatuksessa ei arvostettu talouden hallinnan taitoja ja tietämättömyys moisista asioista oli jopa hyvän kasvatuksen merkki. Edon yhteiskuntaluokista kauppiaat olivatkin alimpana, sillä he käsittelivät rahaa ja hyötyivät toisten ihmisten tarpeista, mikä katsottiin moraalisesti kyseenalaiseksi toiminnaksi.
Edo-kauden ajattelu perustui toisiinsa limittyviin maailmakatsomuksiin, joihin tutustutaan toisessa osiossa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kietoutuvat yhteen ja loivat kokonaisuuden jossa luonnonhenkien välinen yhteys, elämän kunnioittaminen ja ihmisten välisten moraalisten suhteiden harmonia oli kaiken keskiössä.
Tämä kokonaisvaltainen maailmankuva ei jäänyt vain abstraktiksi filosofiaksi, vaan se sai arjessa hyvinkin konkreettisia ja yllättäviä muotoja. Esimerkiksi tsukumogamit eli elolliset esineet ovat hauska esimerkki japanilaisten suhtautumisesta materiaan. Uskottiin, että kun esine saavuttaa 99 vuoden iän, siitä tulee elollinen. Jos esinettä oli kohdeltu huonosti siitä tuli ilkeä ja pahantahtoinen, joten arkisiakin esineitä tuli kohdella hyvin ja arvostavasti, ja antaa niille arvokas elämä elinkaarensa loppuun asti.
Esteettiset arvot kytkeytyivät niin ikään maailmankuvaan. Kauneus ei ollut vain jotain pysyvää ja täydellistä, vaan ennen kaikkea hetkellistä ja haurasta. Kaikki, niin esineet kuin ihmiset, ovat matkalla kohti loppuaan. Esineen yhden elämänvaiheen loputtua alkoi toinen vaihe ja toinen olomuoto ja juuri tämä ajan jälki teki esineistä kiinnostavia. Nykyään länsimaissakin muodikas kintsugi on peruja juuri tällaisesta ajattelusta. Esineen särkyneet kohdat korjataan ja korostetaan kultalakkauksella, jolloin esineen hajoamisesta tulee yksi osa sen historiaa, mutta esine itse ei siitä suinkaan huonone. Tällainen ajattelutapa teki kaikenlaisesta kierrätyksestä luontevaa, ja Edo-kaudella kierrätyksen parista löytyikin kaikennäköistä työtä ja erikoistuneita ammattikuntia.
Fränti tuo hyvin esiin Tokugawa-shogunaatin omaperäisen luonteen ja ennen kaikkea sen, millaista käytännön elämä erityisesti Edossa oli, mihin paneudutaan kirjan viimeisellä kolmanneksella. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, miten Edo-kaudella onnistuttiin luomaan välttämättömyydestä sosiaalinen hyve, joka läpäisi kaikki kansankerrokset. Fränti kuitenkin toteaa, miten shogunaatin lähtökohta ei ollut mikään oikeudenmukainen yhteiskunta kansalaisille, vaan oman vallan varmistaminen. Hallinnon valtarakenne perustui pakottamiseen ja rajoittamiseen, vaikka elinvoimainen taidekulttuuri toimikin valtiovallalle jatkuvana vastavoimana. Minkäänlaisesta ekoutopiasta ei voida siinä mielessä puhua.
Jos kirjaa yrittää miettiä jonkinlaisena oppaana, miten nykymaailma voisi elää kestävämmin, ensimmäiseksi nousee ajatus, miten tällaista perijapanilaista maailmankuvaa ei voi mitenkään sellaisenaan kopioida. Sitä voi kuitenkin miettiä, miten kierrätykseen perustuva yhteiskunta voi oikeasti olla muutakin kuin vain luopumista kaikesta kivasta. Edo-kaudelle oli ominaista vahva taiteellinen kulttuuri, jossa teatterista ja kirjallisuudesta nauttivat kaikki.
Sosiaalinen status ei myöskään rakentunut sille, että haalitaan mahdollisimman paljon kaikkea uutta, vaan estetiikka ja nautinto perustui kohtuullisuuteen, hetkellisyyden kauneuteen ja henkiseen pääomaan. Edo ja kestävyyden taito tarjoaa tässä mielessä vastavoiman nykyajan vaihtoehdottomuudelle, jossa on vaikea edes kuvitella yhteiskuntaa joka ei toimisi ja ajattelisi kuten omamme. Miettimisen arvoinen kirja, suosittelen!