Tämä runoteos tarjoilee täyslaidallisen tyttöyttä ja naiseutta. Vaaleanpunaisten kansien sisällä ei ole silkkaa söpöilyä, vaan särmikästä runoutta, joka haastaa ja tökkii lukijaansa. Aino-Kaisa Koistisen teos asettuu osaksi naissukupolvien jatkumoa, jossa isoäidit, äidit ja tyttäret kytkeytyvät toisiinsa: “synnyn osaksi ketjua, jota ei voi katkaista / kuin otsatukan askartelusaksilla”.
Pidän ensyklopedisesta runoudesta; sellaistakin on tarjolla, runo ”haluaisin välttää väkivaltaa, mutta” luettelee väistämättömiä ja vaikeasti vältettäviä väkivallan muotoja. Hieno teksti. Myös “kuinka voi 12-vuotiasta loukata / antamalla lahjaksi elokuvan urheasta possusta / isoveljen huoneeseen asennetaan tietokone” puhutteli. Tai “en tahdokaan välttämättä olla hyvä / sanon ikkunalasille kuin lapsi / peilikuva irvistää, tietää jotain / mitä minulle ei ole kerrottu”. Kirjan sivuilta onkin helppo poimia jollain tapaa kiehtovia ja tarttuvia säkeitä.
Teokseen on runojen seuraksi liitetty jonkun verran valokuvia. Mustavalkoiset kuvat jäävät hieman irtonaisiksi, niihin en osaa oikein suhtautua tai niistä lumoutua. Valokuvat tarvitsisivat mielestäni enemmän tilaa tullakseen paremmin esiim, pienikokoiset mustavalkokuvat eivät oikein aukene tarkastelulle. Mutta pienessä osassa ne joka tapauksessa ovat.
Jätän silmäpaon paikkaamatta on hieno kokoelma, jota kelpaa suositella niin tytöille ja naisille kuin sellaisten sielunmaisemasta kiinnostuneille. Tyttöydessä riittää luodattavaa ja koen, että se on maailma, johon miestenkin olisi syytä perehtyä. Tällaisten runoteosten tai hiljattain näkemäni Ihan pienet luut -näytelmän kaltaiset taideteokset ovat siihen oivallinen ja nautinnollinen keino.
Näettekö tuon tytön? Hänellä on punaista huulipunaa, punaiset kynnet, punaiset hiukset, punaiset ajatukset. Kasvanut kiinni tuuleen tai tuleen. Kokoaa itsensä sirpaleista ja poistuu ohitseni pimeään. Taluttaa korskuvaa säihkyturpaa. Eikä muuta valoa tarvita.






