Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hanna ja Einar ovat taiteilijoita. Hanna on kuvataiteilija, ja Einar on runoilija.
Einar on jo kirjoittanut viimeisen kirjansa. Hän on kirjoittanut valosta, lumesta ja merestä. Hän olisi voinut olla matemaatikko, fyysikko tai joku muu, mutta hän valitsi kirjallisuuden. Kirjoittaminen on ollut puolet hänen olemassaolonsa merkityksestä, mutta hän ei kirjoita enää. Mieli yrittää vielä sanallistaa asioita ja luo varoittamatta uusia säkeitä, mutta hän vaientaa ne.
Jotakin perustavanlaatuista on kadonnut, jotakin mihin hän ei saa enää tarttua, ei jaksa.
Hanna maalaa vimmaisesti, jaksamisensa äärirajoilla. Hänelle maalaaminen on ruumiillista työtä, kurottelua ja kyykistelyä, voiman käyttöä. Valmisteilla on viimeinen näyttely, retrospektiivi, jonne pitää saada valmiiksi uusia tauluja. Hän maalaa veden alla olevia naisia, Einarin kalanpäämuotokuvan ja surrealistisia meren kuvia.
Vielä minä maalaan hänet, vielä minä jaksan ja ehdin kurottaa kohti ja koskettaa.
Samaan aikaan pitäisi muuttaa pois rakkaasta merenrantatalosta. Kumpikaan ei jaksa enää siivota rännejä tai hoitaa villiintyneitä perennapenkkejä. Muuttoa varten pitäisi setviä vanhan talon kaapit ja kellari. Tyhjentää vintin pahvilaatikoihin huomaamatta varastoitunut elämä. On lähdettävä ennen talvea. Uusi koti on jo tiedossa, Puistokatu 18: valkoiset seinät, valkoista betonia, valkoiset kaakelit.
Hannalle vaikeinta on luopua ateljeesta. Siellä on rippeitä ja roiskeita kaikesta siitä, mitä hän on maalannut – hänen uransa todellinen retrospektiivi.
Meillekö se kaikki tapahtui? Kokonainen elämä?
Laituri on Hannalle ja Einarille välitila ja turvapaikka. Laiturille mennään pakoon muuttomiehiä, sieltä Hanna menee uimaan joka aamu tai tauolle maalaamisesta. Siellä Einar odottaa, että Hanna saisi maalattua tai uitua. Se on rajapinta maan ja meren välillä, tekemisen ja tekemättömyyden välillä.
Siihen me voisimme jäädä. Muuttua vähitellen osaksi maisemaa.
Kristiina Wallin tarjoaa Laituri-romaanissaan lukijalle sekä Hannan että Einarin näkökulmat. Hanna kertoo minämuodossa ja Einar kolmannessa persoonassa. He kertovat itsestään ja toisistaan, havainnoivat toistensa vanhenemista ja kompurointia, huomaavat toistensa haurastumisen ja jäykistymisen. He ovat yksikkö ja kaksikko – kummallakin on oma eletty elämä, ura taiteilijana ja pitkä yhteinen historia. Kumpikin toivoo, että toinen ei kuolisi ensin. Kahden kertojan ratkaisu toimii hyvin, ja erityisesti Einarin kertojajaksot olivat raikkaita.
Laituri on tarina pitkästä liitosta, luopumisesta ja irti päästämisestä. Wallinin runoilijan kieli on lyyristä ja monin paikoin aforistista. Tyyli sopii hyvin ikääntyneiden taiteilijoiden tarinaan, ja viipyilevä rytmi on sama kuin kirjan päähenkilöiden rytmi. Taidenäyttelyn avajaiset ja muuttopäivä tuovat tekstiin lisääntyvää painetta: on saatava taulut ajoissa valmiiksi, on saatava pakattua. Realistisen toiminnan tason alla ovat Hannan ja Einarin muistojen ja alitajunnan syvemmät tasot.
Ihmiskuoria me olisimme ilman taidetta.
Kristiina Wallin avaa Laituri-romaaninsa taustoja Yle Areenan podcastissa.
