Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aika usein taiteen parissa päädytään kysymykseen voiko taiteen erottaa taiteilijasta? Yksi tulkinta on, että tekijän tarkoitusperät ja elämä ovat teoksen tulkinnan kannalta lähes merkityksettömiä, ja teos elää lukijan ja tekstin välisessä suhteessa, ei tekijän pään sisällä. Toinen tulkinta on, että teos on kommunikaatiota, ja viestin ymmärtäminen vaatii jonkinlaista käsitystä lähettäjästä. Mutta entäpä sitten performanssitaide, jossa itse taiteilija on osa teosta? Kun Marina Abramović viiltää itseään tai istuu MoMA:ssa kolmen kuukauden ajan katsomassa vieraita ihmisiä silmiin, ei ole olemassa mitään teosta, joka olisi olemassa erillään hänen ruumiistaan, historiastaan ja läsnäolostaan sillä hetkellä. Missä taiteilija loppuu ja teos alkaa?
Aloitan arvostelun taiteenfilosofisella pähkinällä, johon minulla ei ole vastausta, koska en voinut olla miettimättä tätä kysymystä lukiessani Abramovićin muistelmia. Hänen taiteensa on niin äärimmäistä, niin intiimiä, että ei voi olla miettimättä, minkälainen ihminen edes tekee jotain tällaista? Tietysti muistelmat antavat paljonkin pähkäiltävää.
Jo Abramovićin jugoslavialainen perhehistoria on todella kiinnostava. Hänen vanhempansa olivat kummatkin sotasankareita, jotka vieläpä onnistuivat toisen maailmansodan aikaan pelastamaan toistensa henget. Upeannäköisen parivaljakon romanssi oli kuin tähtiin kirjoitettu, mutta kaikki menikin pieleen. Rakkaudeton avioliitto synnytti ilottoman perhe-elämän, jossa kukaan ei nauttinut. Kurja lähtökohta olisi voinut ehkä nitistää Abramovićin, mutta yhdessä ankara äiti tuki tytärtään ja se oli taiteessa.
14-vuotiaana Abramović sai öljyvärit ja taideopetusta isän vanhalta partisaanitoverilta Filo Filipovicilta. Mies ei kuitenkaan opettanut perinteistä värioppia, vaan muitta mutkitta valeli kankaalle värien sekaan bensiiniä ja tuikkasi koko teoksen tuleen. Tässä oli iso ajatus joka alkoi itää: teoksen olemassaolo ei vaadi pysyvyyttä, vaan itse prosessia voi pitää teoksena. Pian Abramovićille syntyi toinenkin ajatus. Miksi edes rajoittaa itseään kaksiulotteiseen ilmaisuun, kun taidetta voi tehdä mistä vain: tulesta, vedestä jopa ihmisruumiista. Taiteilijana oleminen tarkoittaa ennen kaikkea vapautta, ja tässä ajatuksessa oli jotain huimaavaa tytölle, jonka henkilökohtaisessa elämässä ei ollut vapautta lainkaan.
Eräs käänteentekevä seikka loksautti palaset vielä lopullisesti kohdalleen. Opiskelijoiden Belgradissa pitämä näyttely sai yllättävän käänteen, kun Abramovićin opiskelijaystävä Era sai idean kääriä Abramović pakkausteippiin. Kummallinen ajatus naisesta osana taideteosta joko lumosi katsojat tai inhotti heitä, mutta kylmäksi se ei jättänyt ketään. Tähän liittyy vielä yksi seikka, jota Abramović jää pohtimaan. Miksi joku nousee taiteen huipulle ja joku toinen yhtä lahjakas ei? Era oli lahjakas ja hänellä oli kiinnostavia ajatuksia, kuin slaavilainen Marcel Duchamp, Abramović kuvailee – mutta hän ei koskaan lyönyt läpi. Lahjakkuus ja hyvä taide eivät vielä takaa menestystä, vaan taiteilija jää helposti galleriajärjestelmän armoille. Kyky ja halu tuoda taidettaan esille oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan on ratkaisevaa.
Muistelmissa tulee hyvin esille juuri tämä taito. Taloudellisesti Abramovićilla oli pitkään vaikeaa, tekeehän hän sentään aineetonta taidetta. Mutta hän ei epäröinyt tuoda itseään esille, ehdottaa yhteistyötä eri tahojen kanssa ja heittää verkkojaan mahdollisimman laajalle. Kuten hän myöhemmin kirjoittaa, hän ei olisi pystynyt tekemään taidettaan vain yhden valtion sisällä, siihen taidemarkkinat ovat liian pienet.
Paljon muutakin kiinnostavaa muistelmiin liittyy. Erityisesti taiteilijasuhde Ulayn kanssa nousee esiin. He tekivät performansseja yhdessä 12 vuoden ajan, mutta vaikka he olivat parivaljakkona periaatteessa tasavertaisia, Abramović alkoi nousta kuuluisuuteen ja Ulay ei. Johtuiko suhteen kariutuminen lopulta tästä vai jostain muusta syystä, mutta joka tapauksessa suhteen päätös oli ikoninen. Heidän viimeinen performanssinsa oli kävellä Kiinan muurin vastakkaisista päistä ja kohdata keskellä, missä he alkuperäisen suunnitelman mukaan menisivät naimisiin. Todellisuudessa kuukausien vaelluksen jälkeen he kohtasivat puolivälissä vain erotakseen lopullisesti – ja pian kävi ilmi, että Ulay oli matkan aikana saanut oppaansa raskaaksi ja menikin naimisiin tämän kanssa.
Abramovićin yksityinen elämä tuo hänen taiteeseensa kosolti kiinnostavia sävyjä, varsinkin hänen mystiikkaan taipuvainen persoonansa. Muistelmissa elämää ja taidetta ei ohjaa rationalismi, vaan jonkinlainen hieman epämääräinen usko kohtaloon, energioihin, mystisiin sattumiin ja henkisiin siirtymäriitteihin. Tämä luo muistelmaan paikoitellen hieman hämmentävänkin pohjavireen, mutta toisaalta ehkä se selittää paljon.
Abramovićin suorittamat performanssit ovat usein valtavia koettelemuksia, joissa haetaan erityisesti henkisen kestävyyden rajoja. Niillä on ilmeisiä yhtäläisyyksiä erilaisten henkisten kilvoittelujen kanssa, joita harjoitetaan monissa uskonnoissa. Tässä yhteydessä pitää mainita hänen ja Ulayn matka Australian alkuperäiskansojen pariin, joiden seurassa he elivät kuukausia. Kyse oli hyvin henkilökohtaisesta retriitistä, jonka hengelliset ulottuvuudet vaikuttivat suuresti heidän seuraavaan Gold Found by the Artists -teokseen, joissa pari istui hiljaa ja liikkumatta katsoen toisiaan kuudentoista päivän ajan.
Seinien läpi : Muistelmat on taatusti kiinnostava kirja. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä vaikka Abramović onkin aikamme kuuluisimpia taiteilijoita, hän oli minulle vain päällisin puolin tuttu. Kirjan dramaattiset vaiheet vetivät kuitenkin nopeasti mukaansa, mutta toki päällimmäisenä jää kuitenkin mieleen itse taide ja sen loputon monitulkintaisuus. Kirjan jälkeen en edelleenkään tiedä, missä Abramovićin kohdalla taiteilija loppuu ja teos alkaa, mutta ehkä juuri siksi hänen muistelmansa on niin kiinnostava. Tästä kirjasta jäi paljon käteen, ja Aino Nieminen ansaitsee kiitokset, että on lähtenyt perustamaan oman kustantamon vain tämän kirjan julkaisua varten. Harvemmin näkee tällaista päättäväisyyttä, joten lopputulosta ei voi muuta kuin suositella.