Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elokuvat eivät vain kerro tarinoita maailmasta, vaan ne osallistuvat myös aktiivisesti sen rakentamiseen. Ne opettavat katsojille, millaisia ihmiset ovat ja millaisia heidän oletetaan olevan. Monille ihmisille elokuvat ovat myös ainoa ikkuna vammaisten elämään, mutta tämä kuva on usein yksinkertaistava, vääristynyt tai suorastaan harhaanjohtava.
Esseisti ja kriitikko Kristen Lopez tarkastelee nasevassa kirjassaan Popcorn disabilities miltä elokuvahistorian vammaisuuden representaatio näyttää vammaisen ihmisen silmin katsottuna, mutta on kirja paljon muutakin. Se avaa vammaisten näyttelijöiden harvoin käsiteltyä historiaa, sekä kysyy miten rasismi ja ableismi kytkeytyvät toisiinsa. Yllättävä kysymys puolestaan on, miksi intersektionaalisuus on Hollywoodissa suoranainen kirosana – toisin sanoen, miksi elokuvissa ei nähdä vammaista ja rodullistettua henkilöä samassa roolissa. Luonnollisesti kirja tarjoaa komean kattauksen elokuvia viimeisen sadan vuoden ajalta, josta jokainen löytää varmasti jotain uutta katsottavaa.
Kirja aloittaa aikahypyllä 1800-luvulle Charles Dickensin Joulukertomukseen, eli suoraan huonojen vammaishahmojen alkujuurille. Yksi tarinan keskeisistä sivuhahmoista on kuuluisa Pikku Tim, heikko ja liikuntavammainen lapsi, joka on kuitenkin poikkeuksellisen lempeä ja hyväntahtoinen toivon ja moraalin ääni. Hän on lopulta se vipuvarsi, joka opettaa kitupiikki Ebenezer Scroogelle kuinka olla parempi ihminen. Pikku Tim onnistuu tässä niin hyvin, koska hän on enemmän symboli kuin persoona. Hänen ainoa ominaisuutensa vammaisuutensa lisäksi on moraalinen puhtaus, eikä hän muita ominaisuuksia tarvitse, koska Ebenezer Scrooge on tarinan näkökulmahenkilö.
Tämä on tarinankerronnassa suosittu malli, jossa vammainen hahmo ei ole tarinan subjekti, vaan vain väline jonkun muun henkiselle kehitykselle. Vammaisuus ikään kuin elelee jossain niin kaukana ihmisyyden reunamilla, ettei katsojan voi tai tarvitse siihen samaistua. Tämä on tietysti aikamoisessa ristiriidassa sen kanssa, miten yleistä vammaisuus oikeasti on. Tilastollisesti esimerkiksi yksi neljästä Yhdysvaltain kansalaisesta on vammainen, mitä ei ikinä uskoisi elokuvia katselemalla. Jos tarkastellaan suosittuja elokuvia viimeisen 16 vuoden ajalta, vain 2,4 prosentissa elokuvista oli mukana joku vammainen hahmo.
Toisaalta alusta asti on ollut elokuvia, joiden näkökulma vammaisuuteen on ollut virkistävä. Tod Browningin kulttiklassikko Freaks (1932) tulee luonnollisesti käsiteltyä, ja Paul Lenin ohjaama The Man Who Laughs (1928) jää niin ikään mieleen varhaisena onnistumisena (ja elokuvana joka pitää myös itse katsoa). Vaikka varsinkin Freaksin perintö on jossain määrin myös kiistanalainen, kummassakin elokuvassa vammaiset hahmot ovat tarinan keskiössä omilla ehdoillaan.
Minulle kirjasta nousi erityisesti esiin sukupuoli ja Lopezin omat kokemukset aiheesta. Vammaisille naisille esikuvia on vähänlaisesti tarjolla. Silloin kun vammaisuutta esitetään elokuvissa, on hahmo todennäköisesti valkoinen mies, jolla on vieläpä varallisuutta. Vammaisuus haastaa perinteisen maskuliinisuuden, mutta maskuliinisuudella on toisaalta monta ulottuvuutta, joista pitää kiinni. Mies voi olla muutakin kuin vammansa, ja se muu voi olla älykkyyttä, huumoria, varallisuutta, tai korkea yhteiskunnallinen asema, johon nainen lopulta rakastuu. Naisen arvo sen sijaan on elokuvissa niin tiukasti sidottu fyysiseen olemukseen, että vammaisuus ei haasta yhtä ulottuvuutta vaan koko perustan. Aihe on niin kiusallinen, että ainoa ratkaisu tuntuu olevan vammainen nainen, jonka kauniista ulkonäöstä vammaa ei pysty näkemään.
Seksuaalisuus ja vammaisuus on tietysti itsessään aihe, joka on aina hiertänyt ihmisiä vastakarvaan. Oletus on, että vammaisilla hahmoilla ei yksinkertaisesti ole seksuaalista toimijuutta. Lopez pohtii asian monia puolia: viktoriaaniselta ajalta periytyvää eugeniikka-ajattelua, vammaisten naisten kohtaamaa seksuaalista ahdistelua ja minkälaisia ristiriitoja tällaiset asiat voivat luoda elokuvissa. Esimerkiksi elokuvat Me Before You (2016) ja Charly (1968) kompastuvat hyväntahtoiseen ajatukseen, että vammainen mies ei voi syyllistyä seksuaaliseen häirintään.
Se on vaarallinen viesti, Lopez pohtii. Varsinkin kun vammaisille – miehille ja naisille – usein painotetaan ”kiitollisuuden” tärkeyttä. Ei saa valittaa, pitää mukautua. Tämä kiitollisuuden vaatimus riisuu vammaiselta kyvyn pitää puoliaan ja asettaa rajoja. Jälleen kerran vammaisuus nähdään yhden asian ominaisuutena, viattomuuden tilana, joka sulkee pois muun ihmisyyden kirjon. Vammainen voi kuitenkin olla mulkku, jopa seksuaalinen ahdistelija, siinä missä kuka tahansa muukin, Lopez painottaa.
Popcorn Disabilities ei ole vain elokuvahistoriikki, vaan silmälasien vaihto, jota voi suositella erityisesti ihmisille, joille aihe on ennestään vieras. Kirja osoittaa, että niin kauan kuin vammainen hahmo nähdään valkokankaalla vain symbolina, säälin kohteena tai juonenkäänteenä, emme näe jotain olennaista itse ihmisyydestä. Hauskalla otteella kirjoitettu Popcorn disabilities ei ole kuitenkaan mikään ankea vyörytys siitä, miten väärin kaikki on tehty, vaan yhtä lailla loistavat esimerkit avaavat maailmankuvaa. No mikä sitten on Lopezille se parhaista parhain? Kyseessä on nykyään monelle valitettavan tuntematon teos Coming Home (1978). Harvinaisen rehellinen kuvaus Vietnam-veteraanin vammautumisesta palauttaa hahmolleen tämän seksuaalisuuden ja inhimillisen toimijuuden, ja jopa elokuvan naishahmo on hyvin kirjoitettu! Rima ei ole korkea, mutta silloin kun se ylitetään, sitä kannattaa juhlistaa.