Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tänään, kun tavallinen kansalainen alkaa olla sekaisin poliitikkojen epärehellisten osatotuuksien ristitulessa ja menettää kiinnostuksensa politiikkaan, jossa asioita sekoitetaan entistä enemmän satuiluun eikä kukaan selvästä valheesta tai korruptiosta kiinni jäänyt tunnusta syyllisyyttään, tavallinen äänestäjä lamaantuu tai sisuuntuu ja alkaa etsiä syitä ja kyseenalaistaa kuulemaansa. Tämä on tietenkin puhdasta idealismia.
Me tarvitsemme idealismia. Kolmannen valtakunnan historiaan syvällisesti perehtyneeltä Timothy Snyderiltä on suomeksi julkaistu pieni pikaopas Tyranniasta : 20 opetusta 1900-luvulta. Kirja on tänään vielä ajankohtaisempia kuin julkaisuvuonnaan 2017, jolloin uusfasismi ja rasismi vasta tekivät nousuaan. Kirjan tarpeellisuutta alleviivaa ensimmäisen toteamus historiasta, joka ei toistu vaan opettaa. Kun Yhdysvaltojen perustajaisät väittelivät maan perustuslaista, he ottivat oppia tutusta historiasta.
He kantoivat huolta, että heidän kaavailemansa demokraattinen tasavalta luhistuisi. Niinpä he pohdiskelivat antiikin demokratioiden ja tasavaltojen vajoamista harvainvallaksi ja imperiumiksi. He tiesivät, että Aristoteles oli varoittanut epätasa-arvon aiheuttavan epävakautta, ja Platon uskoi kansankiihottajien käyttäneen sananvapautta pyrkiessään itse tyranniksi.
Tässä samalla sekä kirjan oikeutus että perustelu, miksi kirja on erityisen tärkeä. Se on pikaopas tyrannian vastustamiseen oivallisten historian esimerkkien varjosta 1900-luvulla, joka tuntuu karkaavan kauas pois kollektiivisesta muistista varoittamasta meitä esimerkiksi 1920-luvun vahingollisesta oikeistoradikalismista. Suomessakin asiaa on alettu tutkia kunnolla vasta 1900-luvun lopusta. Tänään olemme nähneet, miten 2000-luku näyttää synnyttäneen demokratiavajeen ja kasvualustan kansankiihottajille.
Yhdysvaltojen perustajaisät rakensivat demokraattisen oikeusvaltion ja toteuttivat vallan kolmijaon koettaen karttaa pahaa, jota he antiikin filosofien tavoin kutsuivat tyranniaksi. He tarkoittivat tilannetta, jossa yksi ihminen tai ryhmä kaappaisi vallan tai jossa vallanpitäjät kiertäisivät lakia omaksi edukseen. Yhdysvallat on nyt tällä tiellä, mutta historiassa oli jo tästä piilossa varoitus, sillä demokratian historia on ollut myös rappion ja tuhon historiaa.
Tässä vaiheessa voi todeta, että kirja on suppea esitys aiheesta ja sellaiseksi se on tarkoitettukin, eräänlaiseksi alkupalaksi herättämään suuremman nälän tutkia tänään, miksi demokratia menetti suuret mahdollisuutensa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918, toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 ja kommunismin romahdettua vuonna 1989. Snyder on rajannut tarkastelukulmansa vain 1900-lukuun, eikä kirjoita lainkaan 1800-luvun Napoleonin jälkeisen konservatismin synnystä ja vaikutuksesta. Se on kuin potilaalle kerrottaisiin diagnoosi, mutta mitään ei tehtäisi.
Kummallista kyllä, tässä kohtaa opas kääntyy myös oman itsensä parodiaksi: vaikeita asioita ei voi hieman yksinkertaistaen sittenkään selittää, jos vertailu muihin lähteisiin on pikaoppaan tavoin lähes olematonta, tai historiasta ei etsitä selkeitä syy-seuraussuhteita mitä seurata. Minua on aina ihmetyttänyt se, miten sukkelasti ihmiset omaksuvat medioissa jankutettuja ”totuuksia”, ja luulevat jopa ne itse keksineensä. Kyseessä on ilmiö nimeltään ”sisäistetty herruus”.
Esimerkiksi tästä Walter Lippman esitti, että ”vallankumousta demokratian taiteessa” voitiin käyttää ”keinotekoisen yhteisymmärryksen luomiseksi”, joiden tarkoitus oli saada kansa hyväksymään asioita, joita se ei todellisuudessa halunnut. Siksi Lippmanin mielestä tämä ”hämmentynyt lauma” piti kesyttää eikä sen tullut antaa tuhota kaikkea raivoamisella ja ryntäilyllään: ”Logiikka on sama kuin siinä, ettei pidä antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Sellaista vapautta ei kolmivuotiaalle sovi antaa, koska kolmivuotias ei tiedä mitä vapaudellaan tehdä.”
Walter Lippmanin ajatukset tämän esseekokoelmassa Liberaalidemokraattisen ajattelun edistyksellinen teoria olisi ollut hyvä selittää laajemmin, sillä Lippman ensimmäisten joukossa ymmärsi (Nietzschen tavoin), että massat olivat kyvyttömiä ja liian tyhmiä kuvitellakseen oikeaa suuntaa tulevaisuudelle. Propagandistit, niin Machiavelli, marxilaiset kuin liberaalitkin (amerikkalainen filosofi John Dewey puhui ”intellektuaalisesta yhteisöstä” johtamassa ja johdattelemassa kansaa) ymmärsivät Platonin tavoin, etteivät massat saaneet aikaan juuri mitään muuta kuin suurta tuhoa.
Lippman tajusi myös, että aina pieni erikoistunut ryhmä, johon kuuluu alle prosentti kansasta, pitää valtaa ja kaappaa vallan tarvittaessa itselleen takaisin kulisseissa. Jos osaton ja onneton kansa onnistui tekemään vallankumouksen, kannatti valtaapitävien olla heidän puolellaan, Lippmanin mielestä ohjailemassa typeriä massoja, joiden funktio oli toimia vain yleisönä, kohti maailmaa, jotka ne ovat liian hölmöjä itse ymmärtämään, jopa niin hölmöjä, että yrittäessään sotkeutua omien asioidensa hoitamiseen, aiheuttivat vain itselleen ja muille suunnattomia ongelmia.
1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Harold Lasswell, joka oli modernin kommunikaatiotutkimuksen perustaja ja eräs aikansa johtavista politiikan tutkijoista, selitti myös, ettei pidä sortua uskomaan ”demokraattista dogmia siitä, että kansa tietää parhaiten oman etunsa”, yksinkertaisesti siitä syystä, että näin ei ollut hänen mukaansa. Vallanpitäjät olivat aina – ainakin omasta mielestään – pätevimpiä päättämään siitä, mikä oli kansalle parhaaksi, mikä on tietenkin se iso valhe, joka maailmaa pyörittää!
Maailmassa on koko ajan menossa sota pahan ja hyvän sekä radikaalin ja vanhoillisuuden välillä. Siinä ovat maailmoja jakavat ristiriidat lyhyesti sanottuna, ihan kuin Italian 1500-luvun aatehistoriasta kirjoittanut Eugenia Battista havaitsi Trenton kirkolliskokouksen vanhoillisuudessa, jotain mitä hän kutsui ”antirinascimentoksi” eli vastarenessanssiksi. Vallanpitäjät voivat vaihtua samoin aika, mutta ihminen ja hänen vallan- ja omaisuudenhimonsa ei.
Historia ei ihan toista itseään, mutta se vaihtelee tietyin aikavälein, kuten talouslamat erään teorian mukaan joka seitsemäs vuosi. Eurooppaa koetteli ranskalaisen historiantutkija Roland Mousnierin kuvaamana ”yleinen kriisi”. Vuosina 1619–1622 koettiin vakava lama. Kansainvälinen kauppa kuihtui ja työttömyys oli yleistä. Kaiken lisäksi ongelmia lisäsi ilmaston yleinen huononeminen, kun ilmakehään tuli epätavallisen paljon hiiltä: aikaa kutsuttiin pikku jääkaudeksi. Silloin muun muassa Thames jäätyi, ja sen jäällä paistettiin kokonaisia härkiä. Englantia kuritti vielä lisäksi suuri ruttoepidemia vuosina 1630–1665. Kuulostaa nykyajalta. Tällainen taustoitus puuttuu kirjasta.
Snyderin opas onkin ”pikaopas” ja silti tärkeä sekä tarpeellinen, ja jopa toivottu kirja kaikkien lukea ja puhua siitä. Se sopisi hyvin sitaatteja puheissaan harrastaville poliitikoille, bloggareille ja vuorisaarnaan uskoville papeille optimistisen demokratiakritiikkinsä ansiosta. Se nimittäin luo uskoa, että maailma voidaan pelastaa ja että hyvä voittaa lopullisesti iänikuisessa taistelussaan pahan, mihin on kuitenkin kyynisen realistin vaikea uskoa, koska näin ei ole koskaan tapahtunut: paha on meissä itsessämme.
Sekä 1800-luvun että 1900-luvun lopulla globaalin kaupankäynnin laajeneminen loi edistysodotuksia. Sekä 1900-luvun että 2000-luvun alussa nämä toiveet törmäsivät uusiin visioihin kansanjoukkojen politiikasta, jossa yksi johtaja tai yksi puolue väitti edustavansa suoraan kansan tahtoa. Euroopan demokratiat luhistuivat oikeistolaiseen autoritaarisuuteen ja fasismiin 1920-luvulla. 1922 perustettu Neuvostoliitto levitti malliaan Eurooppaan 1940-luvulla. Euroopan 1900-luvun historia osoittaa, että yhteiskunnat voivat murtua, demokratiat voivat tuhoutua, moraali voi rappeutua ja tavalliset ihmiset huomata joutuneensa ase kädessä seisomaan ruumiskaivantojen äärelle. Meille olisi nyt suurta hyötyä ymmärtää miksi.
Tästä huomaamme kirjan ominaislaadun olevan hyvien puolella ”vastapropagandistinen”, poliittisen omantunnon herättelijä ja ”itsetotuuskirja”, ja sen ensimmäinen neuvo on kaikkien neuvojen äiti ja hyvä muistutus kaikille, kuin mummon virkattu huoneentaulu: Älä tottele ennakkoon! Se tarkoittaa sitä, ettei pidä olla laumasieluinen lammas kiltisti määkien matkalla teurasjonossa, vaan panna hanttiin, kysyä, kyseenalaistaa, olla eri mieltä, ja antaa sen näkyä vahvasti vielä silloin, kun sillä on vaikutusta. Neuvo on hyvä, sillä ennakoiva kuuliaisuus on koko politiikan surma.
Toinen neuvo on: puolusta instituutiota. Kolmas varoittaa yhden puolueen valtiosta. Neljäs kehottaa kantamaan vastuun maailmaa kohtaan. Viides muistuttaa ammattietiikasta, mutta on hieman kyseenalainen luku, sillä miten pelkäävän ihmisen odotetaan vastustavan hirmuvaltaa ase ohimollaan? Kuudes varoittaa puolisotilaallisista ryhmistä, ja viittaa suoraan natsi-Saksaan. Seitsemäs kehottaa harkitsemaan tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta. Kahdeksas luku ”Erottaudu” on kummallinen manifestaatio (lue itse miksi). Yhdeksäs luku kehottaa meitä kohtelemaan kieltämme lempeästi. Kymmenes luku kehottaa meitä uskomaan totuuteen (mutta mikä on se totuuden totuus?). Yhdestoista luku kehottaa ottamaan asioista selvää. Loput luvut 12–20 ovat kuin suoraan jostain naistenlehtien pikaoppaista, ja siksi lähinnä jonkinlaisia lukuelämykseen lisänä tarjottuja helppoja kevennyksiä.
Tyranniasta on hyvä muistutus tavallisille ihmisille, ettei demokraattinen perintömme suojele meitä automaattiselta demokratiaa uhkaavilta kriiseiltä tai vallanhimoisilta tyranneilta. Se on tarkoitettu myös demokratiaan pettyneille aktiivikansalaisille, filosofi Voltairen toteamuksen tavoin ”hyödyllisimpien kirjojen olevan puoliksi lukijoittensa tekemiä” – niin tämäkin kirja. Jokaisella meistä on varmasti ollut, ja tulee aina olemaan, kauhukokemuksia valehtelevista, rikollisista ja vallanhimoisista politiikoista, jotka suu vaahdossa paasaavat läpipehmeitä päästäkseen edustamaan meitä pääkallonpaikalle lihapatojen äärelle ja myymään omat totuutensa siitä eniten tarjoaville, siistiksi sliipatuille lipiluikurin ammattilaissaarnaajille mahdollisimman isolla rahalla.