Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toimittaja Paavo Teittisen Pitkä vuoro voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2025; tarvitseeko kirja enempää julkisuutta? Mietin myös, voinko ylipäätään kirjoittaa kirjasta, jonka lukeminen sai minut vihaiseksi, pettyneeksi, surulliseksi ja jopa ällistyneeksi. Kirjan luettuani olen toisaalta oppinut ja ymmärtänyt paljon uusia asioita suomalaisesta yhteiskunnasta 2000-luvulla. En koskaan tule unohtamaan lukemaani.
Pitkä vuoro on ansiokas teos, jonka tekemiseen on nähty valtavasti vaivaa. Monet siinä haastatellut ihmiset ovat kertoneet asioista peläten henkilöllisyytensä paljastumista, työsuhteen loppumista tai jopa kostoa fyysisen uhan muodossa. Kyllä, Pitkä vuoro ansaitsee huomiota myös Kirjavinkeissä.
Suomessa on huomattavan iso määrä nepalilaisia ravintoloita, jotka ovat pitkälti keskenään verkostoituneita. Omistus keskittyy harvoille, tyypillisesti saman suvun jäsenille. Uudet työntekijät värvätään Nepalissa, siellä heille kerrotaan upeista ansaitsemismahdollisuuksista ja monet joutuvat myymään omaisuuttaan maksaakseen kynnysrahan työpaikastaan. Työnteon arki näillä usein vähän koulutetuilla henkilöillä on sellainen, että töitä tehdään ravintolan keittiössä viikon jokaisena päivänä, aamusta iltaan tai yöhön asti. Vapaapäiviä tai mahdollisuutta sairastaa ei yleensä ole. Salin puolelle tarjoilemaan näitä orjuutettuja ei päästetä, asiakkaiden kanssa pääsevät kontaktiin vain lähiperheen jäsenet. Työnantaja tarjoaa jonkun luukun, missä on työntekijöille ehkä patja lattialla. Ravintolassa voi syödä. Palkkaa ei joko makseta ollenkaan, tai sitten se pidätetään kynnysrahan maksamiseksi. Jotain saatetaan maksaa, mutta sekin vähä menee pomon taskuun, kun yhdessä käydään pankkiautomaatilla nostamassa työntekijälle maksetut roposet.
Siivousalalla puolestaan useita kilpailutuksia pääkaupunkiseudulla ovat voittaneet yritykset, jotka tarjoavat palveluitaan käsittämättömän halvalla. Kirjassa kerrotaan siivoojista, jotka siivotessaan kouluja ja päiväkoteja joutuvat jopa yöpymään siivottavassa tilassa, koska urakasta on mahdoton muuten selvitä. Taukoja tai ruokailua työpäivän aikana ei sallita, siivoojat syövät salaa eväitään vessassa käydessään. Palkkaa maksetaan jonkin verran, mutta vain osasta työtunneista. Helsingin luksushotelleissa siivous on mitoitettu niin tiukaksi, että siitä on mahdoton selvitä annetussa ajassa, niinpä yhdellä ja samalla liinalla pyyhitään vessanpöntöt ja hotellihuoneen juomalasit. On myös iso ja huomattava siivousyritys, jonka väliportaan työnjohtajalle pitää maksaa kynnysraha työpaikasta.
Teittinen käsittelee laajasti myös thaimaalaisia luonnonmarjojen poimijoita ja niitä kiemuraisia kuvioita, joilla heitä on hankittu Suomeen. Kirjan esimerkit työntekijöiden riistosta rakennusalalla olivat varsin ikäviä, osin siksi, että väkivallalla uhkailu tai suoranainen väkivalta ei ole tavatonta. Rakennusalalla työntekijöitä tuodaan esimerkiksi Uzbekistanista, Romaniasta, Ukrainasta, Kosovosta, Virosta ja niin edelleen. Rakennushankkeen pääurakoitsijalla ei välttämättä ole mitään tietoa siitä, ketkä työmaalla työskentelevät tai maksetaanko heille asianmukaista palkkaa. On aliurakoitsija, joka on palkannut aliurakoitsijan, joka on palkannut aliurakoitsijan… Kun yksi firma nousee esiin väärinkäytöksien takia, se ajetaan nopeasti alas ja entiset toimijat perustavat uuden firman. Työmaalla voi olla töissä aivan eri ihmisiä, kuin mitä virallisesti on listoilla.
Yksi peruslähtökohta tämän nykyaikaisen orjuuden mahdollistamisessa on se, että Suomeen pyritään tuomaan vähän koulutettuja ihmisiä, jotka etsivät parempaa toimeentuloa ja jotka eivät osaa englantia, ja joilla ei ole käsitystä suomalaisen yhteiskunnan säännöistä tai omista oikeuksistaan. Heitä riistotyönantajan on helppo uhkailla vaikka sanomalla, että itsellä on hyvät suhteet poliisiin ja viranomaisiin. Tai jos homma ei miellytä, pelotellaan maasta poistamisella tai sukulaisia uhkailemalla.
Ihmiskauppa on terminä vähän vaikeasti ymmärrettävissä, se ei näissä tapauksissa tarkoita työskentelyä kettingeillä sidottuna. Suomen poliisilla ja syyttäjälaitoksella tuntuu olevan selkeästi aivan liian vähän resursseja ihmiskauppaepäilyjen tutkintaan, ja mikä ongelmallisempaa, ymmärrys näiden rikosten luonteesta ei ole kaikille poliiseillekaan selvää. Ihmiskauppaa ja työperäistä syrjintää tai alipalkkausta, on vaikea tutkia ja todentaa. Kirjassa on masentavan monta esimerkkiä esitutkinnasta, joka on tehty lepsusti, puolittain tai todistajia kuulematta. Puhumattakaan siitä, että rikosilmoituksen jättämisen jälkeen saattaa mennä vaikkapa kolme vuotta, ennen kuin esitutkinta alkaa. Tämän jälkeen tapaukset saattavat kuivua syyttäjän pöydälle ilman, että syytettä nostetaan. Joskus, jos rikossyyte on nostettu, oikeuden ratkaisu on saatu kahdeksan vuoden päästä.
Suomessa suurin osa yrityksistä toimii toki rehellisesti ja työehtosopimuksia kunnioittaen. Teittisen mukaan ihmiskauppa ja työntekijöiden riisto on globaali ilmiö, josta on totuttu ajattelemaan, että sitä esiintyy ennen kaikkea ”jossain muualla”, eniten niin sanotuissa kehittyvissä maissa. Pitkä vuoro osoittaa selkeästi, että näin ei ole. Ihmiskauppaa on kaikkialla.
Teittinen on kirjaansa varten haastatellut kymmenittäin työntekijöitä sekä lukuisia viranomaisia, poliiseja, syyttäjälaitoksen edustajia, asianajajia, yrittäjiä ja erilaisia asiantuntijoita. Riiston kohteena olleita työntekijöitä on haastateltu monia kertoja ja heidän kertomuksensa tueksi on haettu kuvia, tiliotteita, otteita sähköposteista ja viesteistä, tutkintapöytäkirjoja ja muita dokumentteja. Työnantajia ja yrittäjiä on pyritty haastattelemaan, mutta kaikki eivät ole siihen suostuneet.
