Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko” (3. Moos. 18:22). ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13). Raamatussa on muutama kohta edellä esitettyjen lisäksi, joissa homous tuomitaan maan päällä. Raamatun Jumala on ankara eikä hyväksy homoja.
Antti Saarelman toimittamaa teosta ja Kari Kuulan artikkelia ”Eksegetiikasta hermeneutiikkaan” lukiessa huomaa, ettei homous ja kristinusko ole helppo pari yhdistellä. Kirjan teksti on tarkoin punnittua puhetta ja perustuu kirkon parisuhdelakiseminaarissa tammikuussa 2007 esitettyihin luentoihin ja kommentteihin homoseksuaalisista parisuhteista raamatuntulkinnan ja kirkon opin sekä etiikan ja ekumenian näkökulmasta.
Saarelma muistuttaa heti alussa lukijalle, joka sen tietää sen jo nykyisin (ei ehkä vielä vuonna 2007), että kirkon piirissä on erilaisia näkemyksiä ihmiskuvasta, parisuhteista ja seksuaalisuudesta. Niiden taustalla on myös erilaisia käsityksiä raamatuntulkinnasta ja kristillisestä etiikasta.
Suomen kirkko ei keskustele asiasta yksin, sillä kysymys seksuaalisesta monenlaisuudesta jakaa kaikkia kirkkokuntia. Samalla kirkkojen näkökulmat ovat eri maissa erilaisia.
Jokainen kirkko pohtii kysymystä vuorovaikutuksessa sen yhteiskunnan kanssa, jossa elää. Tässä on yksi kirjan mustista aukoista: Mihin hävisivät häpäistyjen ja kiusattujen seksuaalivähemmistöjen kaltoinkohtelutarinat kirkossa? Miksei homopapeista kukaan puhu?
Kirkkomme piispat ovat harvoilla, mutta tärkeillä kannanotoillaan avanneet keskustelua myös seksuaalietiikasta. Ajankohtainen vuonna 1966 oli paljon ajatuksia ja tunteita herättävä kannanotto. Seuraavaa saatiin odottaa aina vuoteen 1984, jolloin ilmestyi Kasvamaan yhdessä, piispojen puheenvuoro perhe- ja seksuaalietiikasta.
Edellinen lainaus oli kirkon perheasian johtajan ja sielunhoidon kouluttajan, Martti Eskon kommenttipuheenvuorosta piispa Juha Pihkalan alustukseen tässä samassa seminaarissa. Tekstiä lukiessa huomaa, miten kaukana ajasta ja ihmisistä kirkko silloin oli, ja millaisen harhailun se kävi läpi homoudessa.
Piispa Pihkala tunnusti seminaarissa, että kirkon johto, ja aivan erityisesti piispat, olivat aina antaneet sielunhoidon sektoreille erillisvapauden seksuaalisuuden moninaisuuden kohtaamiseen. Näin hänen mielestään kirkon virallinen, opillinen linja ja sielunhoitajien työnäkemykset saattoivat tuntua joskus ristiriitaisilta. Kyseessä oli piispan kauniiden sanojen ja arkitodellisuuden välissä olleen aukon vähättely. Kirkonmiehet katsoivat karsaasti homoja.
Kirjaa lukiessa tuntuu joskus siltä kuin kirkko, ja erityisesti valitettavan korkeat kirkonmiehet, eivät olisi ymmärtäneet puhuneensa suulla suuremmalla Jumalan luomista ihmisistä. Homot olivat yhteiskunnallisesti syrjitty ryhmä (ja maassa oli, ja on edelleenkin, erityisesti homovihamielisyyttä, jota harrastavat poikkeavan seksuaali-identiteetin omaavat piilohomot), joiden seksuaali-identiteettiä ei tunnistettu eikä juurikaan tunnustettu ”seksuaaliolentoina”.
Aikoinaan 1970-luvun loppuun saakka vastustettiin naispappeutta vedoten Raamattuun. Kun naispapit sitten tulivat seurakuntiin ja kristilliseen maailmaan ryminällä, ei enää julkisesti epäillä heidän oikeutustaan toimia pappina (no, SLEY kylläkin). Käykö homokysymykselle samoin ajan myötä kansankirkossamme? Ilman naispappeja kirkko olisi suurissa vaikeuksissa. Voiko tulevaisuudessa samaa sanoa homoista kirkon uusina tukipylväinä?
Keskustelu on ollut vilkasta ja osin jopa kristittyjä ahdistavaa (katsokaa vaikka Youtubesta keskustelua aiheesta kirkolliskokouksissa). Onko se ollut katarttista ja terapeuttista, selviää varmasti myöhemmin. Ainakin se on nostanut vahvasti esille kolme päälinjaa. Ensiksikin, Raamatun kanta on niin epäselvä ja monitulkintainen, että se jättää tilaa myös luentatavoille, jotka sallivat homoseksuaalisen käyttäytymisen. Toiseksi, kielteinen kanta voi olla selkeä ja ymmärrettävä (aikasidonnainen), mutta moraalisena periaatteena se on väärä, paha ja jopa hylättävä. Kolmanneksi, Raamatun kielteinen kanta on joillekin täysin ymmärrettävä ja selkeä, ja se on yhä toimiva ohje nykypäivälle.
Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa oli aikaansa edellä ilmestyessään vuonna 2007 ja todisti, miten ajan hermolla ja tieteellisesti tarkkaan perattuna silloin käsitys homoudesta, parisuhteesta ja kirkosta oli kirkon tutkijoilla ja papeilla, mutta ei itse kristityillä. Ongelma oli tiedostettu ja asiasta otettu selkoa. Tässä on kirja, joka selittää kaiken juurta jaksaen sekä käytännöllisistä että teologisista syistä, ja jos joku haluaa lukea hyvin aiheensa käsittelevän kirjan vaikeasta aiheesta, tämä on sellainen.
On silti hieman päälle liimattua, että radikaalit ja kristityt homot väittävät ja uskovat kirkon sekä instituutiona että kristinuskon oppina ymmärtävän sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalisuuden monia ilmenemismuotoja. Mutta jos tämä ymmärtäminen on vanhanaikaisen jesuiittamoraalin piilottamista kristinuskon sanoman sisälle väittämällä, että asioista voidaan ja saatetaan olla sitä tai tätä mieltä, riippuen siitä, kuka sanoo ja mitä, on samantekevää, mitä kirkko ja kristityt asiasta ajattelevat ja sanovat.
Kirkolla on nyt edessään kaksi erilaista tapaa lukea Raamatun viittaukset homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Mikäli pysymme perinteisellä kannalla, katsomme Pyhän kirjan torjuvan samaa sukupuolta olevien yksityiselämän, koska se ei ole luomistarkoituksen mukaista. Voimme sanoa, että 3. Mooseksen kirjan perusasia on Jumalan pysyvä sana, joskin siihen liittyvä sanktio – kuolemanrangaistus – on muuttuva inhimillinen uskomus.
Homoudesta on tullut kirkolle – kaikille maailman kirkoille – erityisen vaikea ja repivä kynnyskysymys ja se jakaa kristittyä maailmaa koko ajan syvempään kriisiin itsensä kanssa. Siksi kirkon radikaalit ja edistykselliset haluavat uudistaa Raamatun lukutapoja enemmän tähän päivään HLBTQI-tarpeita silmällä pitäen. Vanhoilliset ovat hätää kärsimässä. Kuula kommentoi artikkelissaan Raamatun yksiselitteistä ei-kantaa homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.
Jos taas tarkistamme perinteistä näkemystä, lukisimme Raamatun kielteiset viittaukset homoseksuaaliseen käyttäytymiseen toisella tavalla: niissä näkyy Raamatun inhimillisyys eli se, että Pyhässä kirjassa on myös oman aikansa maailmankuvaan sidoksissa olevia näkemyksiä, jotka eivät velvoita kristittyjä aina ja kaikkialla.
Ihan kaikki ei Raamatussa kuitenkaan ole ihmisten uskomusta.
Raamattu sisältää myös syvemmän totuuden, jota Kuula kutsuu ilmoitukseksi: ”Teologisen keskustelun tutkimuksen jalo tehtävä on tehdä tätä rajankäyntiä ilmoitustotuuksien ja kulttuuriuskomusten avulla.” Omituinen on sekä itse tehtävä että Kuulan kaikkia ymmärtävä dogmihistoriallinen synteesi, missä harvoin, kun joku asia on nähty eri lailla kuin ennen, muu usko olisi muka pysynyt muuttumattomana.
Heti seuraavalla sivulla Antti Laato kommentoi Kuulan kirjoitusta otsikolla ”Voiko Raamatun sanasta ”Ei” tulla ”Kyllä”?” Kirjoitus on esitetty seminaarissa kommenttina. Laaton mielestä kyseessä ei ole eksegeettinen ongelma, vaan ongelma koskee hermeneutiikkaa. Nyt alkaa sellainen teologinen pohdinta asian ympäriltä, ettei sitä ymmärrä tavallinen mattimeikäläinen, jolla ei ole edes alkeellisia teologisia perusopintoja turvanaan. Evankelisluterilainen kansankirkkomme otti asian kuitenkin vakavasti samaan aikaan, kun laki rekisteröidystä parisuhteesta tuli voimaan maaliskuun alussa vuonna 2002. Kirkko alkoi pohtia vaikeaa kysymystä lähtökohtanaan Raamattu kirkon uskon ja kristillisen elämän ylimpänä ohjeena.
Pitkään ja hartaasti pohtivatkin, mikä oli hyvä asia. Tästä huomaamme, että tehtävä oli melko ikävä ja vaikea, sillä monet tutkijat näkevät Raamatun ja kristinuskon toisin kuin vanhoilliset kristityt, joille pyhä kirja on kirjaimellisesti pyhää sanaa, joka pilkkua myöten eikä sitä saa muutella tai vääristellä ja tulkita väärin. He ovat omasta mielestään oikeassa tässä sodassa: Raamattu on homovastainen ja homous on synti.
Palataanpa kristinuskoon. Kristityt puhuvat mielellään Mooseksen homovastaisuudesta, ihan kuin se olisi poikkeus täynnä homofobisuutta olevassa Raamatussa, kun tarkkaan lukee. Paavali esimerkiksi huomasi ”iljettävien homoseksuaalisten tapojen” olevan yleistä niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat ”vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittivat sekä palvoivat luontokappaleita enemmän kuin Jumalaa”. Kirkkoisä Tertullianukselle homot oli taas karkotettu, ei vain kirkon kynnykseltä vaan koko sen suojasta, koska homous ei ollut synti vaan luonnottomuus.
Tunnetun raamatuntutkijan professori Heikki Räisäsen mukaan pahaksi onneksi perisynnin keksinyt Augustinus kietoi siihen mukaan ihmisen seksuaalisuuden, johon hänellä oli patologinen viha-rakkaussuhde, ja tuli näin aiheuttaneeksi tuleville sukupolville suunnatonta vahinkoa. Edvard Westermarck muistutti kirjassaan Kristinusko ja moraali, että itäisessä kirkossa sukupuolinen asketismi kukoisti syntymäpaikallaan. Itä säilytti varhaisempien aikojen perinteet sellaisina kuin ne on esitetty säännöissä ja kaanoneissa.
Yllättävää kyllä homous on tärkeä asia molemmille puolille kirkkoa – edistyksellisille ja konservatiiville – koska se mittaa ilmapiirin ja kysyy samalla, kuuluvatko samaan kirkkoon myös ne, jotka toivovat muutosta kirkon historialliseen perintöön. Revon mielestä ehkä sittenkään tärkein lähtökohta ei ole yksilö ja hänen erityinen tarpeensa, vaan yhteisö ja sen yhteinen tarve.
Pastoraalisen lähestymistavan taustalla on se, että kirkon Herra on itse Hyvä Paimen, Pastor bonus. Onko hänen laumalleen tunnusomaista se, että 99 jätetään hetkeksi ja etsitään yhtä puuttuvaa (Matt. 18:2), vai sekö, että lopulta on oleva yksi lauma ja sillä yksi Paimen (Joh. 10:16)? On lohdullista, että molemmat uusitestamentilliset kuvat tähtäävät samaan tulokseen: kukaan tähän yhteen laumaan otetuista ei joudu hukkaan. Siinä pastoraalinen ja ekumeeninen näkökulma kohtaavat.