Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaikki alkaa räjähdyksestä venäläisessä Vector-instituutissa. Kyseessä on BSL-4-tason eli korkeimman bioturvallisuustason laboratorio Koltsovossa Siperiassa, joka tutkii vaarallisia tartuntatauteja. Yhdysvaltain satelliitti havaitsee räjähdyksen heti, mutta Venäjän viranomaiset eivät jaa tietoja, ja mahdollisen laboratoriovuodon rajaamiseen jäävä aika käy vähiin. Laboratoriosta leviävä tauti ei ole mikä hyvänsä, kyseessä on geneettisesti muunneltu keuhkoruttokanta, joka leviää pisaratartuntana ja jolle ei ole parannuskeinoa. Kuten Annie Jacobsenin edellinen kirja Ydinsota : Näin maailma tuhoutuisi, Biological War esittää skenaarion kehittymisen Yhdysvaltain näkökulmasta.
Kirjan esittämä skenaario ei ole niin epätodennäköinen kuin miltä se ensialkuun tuntuu. Se perustuu ennen kaikkea Neuvostoliitossa vuonna 1974 alkunsa saaneeseen Biopreparat-ohjelmaan, joka oli yksi kylmän sodan suurimmista ja salaisimmista biologisten aseiden kehityshankkeista. Neuvostotutkijat eivät tyytyneet vain tutkimaan luonnossa esiintyviä taudinaiheuttajia, vaan pyrkivät geenitekniikan avulla kehittämään niistä entistä vaarallisempia muunnelmia, kuten antibiooteille vastustuskykyistä ruttoa, pernaruttoa ja isorokkoa. Osa Neuvostoliiton biologisten aseiden tutkimuslaitoksista toimii edelleen, ja vaarallisia taudinaiheuttajia säilytetään yhä entisissä neuvostolaboratorioissa.
Jacobsenin esittämässä skenaariossa rutto lähtee leviämään Koltsovosta vahingossa. Tällekin on olemassa tosielämän vastine. Vuonna 1979 Sverdlovskin laboratoriosta levisi vahingossa pernarutto, joka tappoi yli sata paikallista ihmistä. Tässä yhteydessä voinee nostaa esiin myös lokakuun alun uutisen venäläisestä laborantista. Irkutskin rutontorjunnan tutkimusinstituutissa työskennellyt nuori nainen kuoli, ja lähes 200 ihmistä asetettiin lääkärin seurantaan. Venäläismedian mukaan nainen oli kertonut rikkoneensa koeputken, jossa oli eläviä ruttobakteereja, mutta viranomaiset kiistävät laboratorio-onnettomuuden ja puhuvat tuntemattomasta keuhkokuumeesta.
Yhtä kaikki, biologisen sodankäynnin uhat eivät ole vain kylmän sodan peruja, vaan ne nousivat uudelleen esille syyskuun 11. päivän terrori-iskujen ja niitä seuranneiden pernaruttokirjeiden jälkeen. Yhdysvalloissa alettiin rakentaa uusia korkean bioturvallisuustason laboratorioita kiihtyvään tahtiin. Vuoden 2007 kongressille esitetyn selvityksen mukaan BSL-4-tason laboratorioiden määrä oli noussut kahdesta viiteentoista, ja BSL-3-tason laboratorioita oli rekisteröity jo yli 1 300 – eli niitä oli rakennettu vuoden 2001 jälkeen satoja. Yksikään liittovaltion viranomainen ei kuitenkaan tiennyt, kuinka monta tällaista laboratoriota Yhdysvalloissa kaikkiaan oli, eikä mikään viranomainen vastannut niiden lisääntymisestä aiheutuvan yhteisriskin arvioimisesta.
Samanlainen kehityskulku on nähty muuallakin maailmassa. Biologinen sodankäynti nähdään lisääntyvänä uhkana, joten sitä vastaan puolustautuminen vaatii patogeenien tutkimus- ja kehittämistyötä, mutta korkean bioturvallisuustason laboratoriot aiheuttavat itsessään riskejä. Tällä hetkellä BSL-4-tason laboratoriota on yhteensä 110 kaikkiaan 34 eri maassa, ja BSL-3-tason laboratorioita löytyy niitäkin 3 515 jopa 149 maasta. Tämä globaali kehitys oli mielestäni kirjan yllättävintä antia, koska en ollut kuullut asiasta aikaisemmin yhtään mitään.
Ongelma ei ole pelkästään se, että vaarallisia taudinaiheuttajia tutkitaan yhä useammassa paikassa, mikä lisää huolimattomuuden tai onnettomuuden riskiä. Ongelma on myös se, että patogeenien geneettiseen muokkaamiseen tarvittava teknologia on paljon helpommin saatavilla kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
Kirjassa nostetaan esiin muun muassa neurotieteilijä Aafia Siddiqui, joka tällä hetkellä istuu tuomiota terrorismista teksasilaisessa vankilassa. Siddiqui suunnitteli kimeeristä eli eri virusten ominaisuuksia yhdistävää biologista asetta, jonka tarkoituksena oli yhdistää vesikauhun tappavuus vesirokon tehokkaaseen leviämiseen. Julkisuuteen ei ole kerrottu, miten lähellä hän oli tätä tavoitettaan, mutta voi hyvin olla, ettei suunnitelma ollut edes toteuttamiskelpoinen.
Tästä syntyy kuitenkin yksi kysymys, mitä kirjassa olisi voitu käsitellä enemmänkin. Mitä hemmetin järkeä biologisessa sodankäynnissä oikeastaan on? Palataan Neuvostoliitossa kehitettyyn antibiooteille vastustuskykyiseen ruttobakteeriin. Taudin leviämistä ei voi kontrolloida. Jos maalla on rokote, jolla suojata omaa kansaansa, muut maat kyllä huomaavat massarokotuskampanjan ennen taudin leviämistä. Jos rokottamisen kanssa odottelee, virulentti tauti kerkeää aiheuttaa liian paljon tuhoa. Keuhkorutto väistämättä leviää myös liittolaismaihin ja aiheuttaa logistiikkaketjujen romahtamisia. Tuntemattomia muuttujia on niin paljon, että on vaikea nähdä, miten tässä skenaariossa voisi edes teoriassa jäädä voitolle. Voiko asiaan edes suhtautua muuna kuin epätoivoisena maailmanlopun aseena?
Jacobsenin esittelemä skenaario jää lopputuloksen kannalta avoimeksi. Maailma on kaaoksessa, mutta mitä tuntemastamme yhteiskunnasta lopulta jää jäljelle, on epäselvää. Tämä tuntuu ensin hieman töksähtävältä tavalta lopettaa kirja, mutta Annie Jacobsen kertoo haastattelussa, että sotapeliharjoitukset ja kansanterveysviranomaisten pandemiaharjoitukset päättyvät usein juuri tähän vaiheeseen. Se, että Biological Warin lopetus noudattaa samaa kaavaa, tuntuu hyvin tietoiselta kerronnalliselta ratkaisulta.
Kiinnostava kirja on siis kyseessä. Biological War ei kuitenkaan tunnu aivan yhtä hallitulta kokonaisuudelta kuin Ydinsota : Näin maailma tuhoutuisi. Tässäkin tapahtumaketju etenee minuutti minuutilta samaan tapaan kuin Ydinsodassa, mutta kerronnan intensiteetti ei ole aivan samalla tasolla. Tuntuu hassulta kritisoida tietokirjaa siitä, että se ei ole tunnelmaltaan aivan yhtä painajaismainen kuin edeltäjänsä, mutta kysehän on tietoisesti valitusta kerronnallisesta tyylikeinosta. Ydinsota on kuitenkin poikkeuksellisen onnistunut tietokirja, joten vertailukohta on korkealla. Toisaalta Biological War on sikäli kiinnostavampi teos, että sen käsittelemä aihe nousee julkisuudessa harvoin esille, joten tätä lukiessa opin paljon. Erityisesti lukuisat tietolaatikot avasivat aihetta yllättävistäkin kulmista.
Kirjan suurin anti ei lopulta ole yksittäinen tuomiopäivän kuvaus vaan oivallus siitä, kuinka laajalti vaarallisia taudinaiheuttajia tutkitaan ja kuinka vähän tutkimukseen liittyy yhteistä valvontaa tai avoimuutta. Tästä soisi kirjoitettavan enemmänkin.