Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämän Jukka Nivan teoksen aihe kiinnosti heti kirjan ilmestyttyä. Tämä johtunee ennen kaikkea omasta taustastani: viestintäalan koulutuksen saaneena ihmisten välinen vuorovaikutus, viestien välittyminen ja käyttäytyminen eri alustoilla ovat aina olleet kiinnostukseni kohteina.
Oma sosiaaliseen mediaan tutustumiseni alkoi vuonna 2007, kun liityin Facebookiin työskennellessäni mainostoimistossa. Kuten Nivan kirjassakin kerrotaan, sosiaalisen median alkuaikoina alustojen logiikka oli toinen. Vaikka Facebookilla oli jo 2010-luvun taitteessa satoja miljoonia käyttäjiä, fiidissä näkyi ennen kaikkea kavereiden kirjoituksia. Oli todella mukavaa lukea ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja arkisia touhuja. Samalla tuli itsekin jaettua päivän kuulumiset omalle sivulle melkeinpä päiväkirjamuodossa.
Nopeasti kaikki kuitenkin muuttui, eikä nykypäivän Facebook ole enää ollenkaan sama alusta kuin tuolloin. Kavereiden kuulumisia ei fiidissä näe enää koskaan. Tai sitten he ovat lopettaneet kirjoittamisen. Fiidissä sen sijaan näkyy toinen toistaan erikoisempia mainoksia ja suositeltua sisältöä, jota itse pyrin välttämään – ja kohtalaisen onnistuneestikin.
Eri alustoilla on Nivan mukaan erilainen sisältö.
Joka alustalla on oma kielensä. Ollakseen uskottava tietyllä alustalla pitää osata juuri sen alustan yhteisön kieli. Hieman kärjistettynä:
- Instassa kauneus
- LinkedInissä yli-excited
- X:ssä vittuileva
- Threadsissa deittailu ja tunteiden jakaminen
- Tiktokissa jokaisen pikkuasian pitää olla tajunnan räjäyttävä löytö
- ja niin edelleen
Aika hyvä kuvaus. Mutta onko Facebook menettänyt merkityksensä? X:ssä ovat todellakin poliitikot, Instassa nuoret hienoilla kuvillaan. LinkedInistä en tiedä muuta kuin, että se toimii ainakin asiantuntijoille yhteydenottokanavana. Meidänkin nuorille sitä kautta on satanut työpaikkatarjouksia. Sieltä etsitään ihmisten taustoja. Tiktokia en ole itse ladannut, enkä Threadsia juuri tunne.
Niva selittää kirjassaan erinomaisesti sen, miten tämä nykyinen fiidi rakentuu. Hänen mukaansa alustat keräävät jokaisesta tykkäyksestä, kommentista tai jopa sekunnin murto-osan pysähdyksestä tarkkaa dataa. Tätä dataa kaupalliset toimijat käyttävät hyväkseen syöttääkseen jokaiselle käyttäjälle yksilöityä mainontaa. Mikä huolestuttavinta, tämä ei riipu vain käyttäjän omista mieltymyksistä tai toiminnasta vaan algoritmit analysoivat meitä myös sen viiteryhmän kautta, johon voivat meidät kytkeä. Meidät lokeroidaan ja meitä ohjaillaan massana, sillä olemme antaneet paljon tietoa itsestämme jo liittyessämme eri alustoille.
Kirjan ensimmäisen osan keskeinen ja ankea sanoma onkin se, että someyhtiöiden miljarditulos riippuu puhtaasti siitä, miten tehokkaasti ne onnistuvat pitämään käyttäjän alustallaan. Mainostajat maksavat siitä huomiosta, jonka ”liketykset” ja reaktiot synnyttävät.
Somen kanssa edes amerikkalaiset itse eivät kyenneet harjoittamaan kuluttajaitsehillintää, koska bisnesmalli oli niin nerokas ja vallankumouksellinen. Kenelläkään ei ollut kokemusta sellaisesta. Peruskuluttaja ei missään päin maailmaa oikein kunnolla sisäistänyt, että Facebookissa se tuote, joka myydään mainostajille potentiaalisena kuluttajana, on kuluttaja itse. Me – myös amerikkalaiset – uskoimme hieman liian herkästi Facebookin sinänsä ihanan ja hienon ajatuksen Connecting friends and family.
Nykypäivänä ymmärrämme mekanismit onneksi jo paljon paremmin, mutta eri asia on, osaammeko vieläkään käyttää tätä tietoa hyväksemme. Riippuvuus on rakennettu niin hyvin, ettei sitä heti huomaa riippuvuudeksi.
Siinä missä kirjan ensimmäinen osa selvittää psykologiaa ja taloutta, kirjan toisessa osassa Niva siirtyy käsittelemään disinformaatiota ja sen yhteiskunnallisia seurauksia. Nivan mukaan disinformaation räjähdysmäinen kasvu on suoraa seurausta liiketoimintamallista, joka palkitsee pelkästä huomion herättämisestä – oli sisältö totta tai ei. Koska valheet, provokaatiot ja salaliittoteoriat keräävät tutkitusti eniten klikkauksia ja ärhäkkää kommentointia, algoritmit nostavat juuri niitä valokeilaan. Tästä kirjassa on hyvänä esimerkkinä eri puolueet. Puolueiden somekanavien loanheitto on jo vertaansa vailla.
Tänä päivänä puhutaan paljon myös valtiollisista toimijoista ja hybridivaikuttamisesta. Isot toimijat levittävät valeuutisia horjuttaakseen demokratioita. Se onnistuu pelottavan helposti, sillä nykyään valeuutisten tai valokuvien ja videoiden erottaminen aidoista on maallikolle lähes mahdotonta.
Käyttäjien profiilit on analysoitu niin tarkasti, että tekoäly kykenee suoltamaan juuri kyseiselle kohderyhmälle sopivaa, uskottavaa ja tunteisiin vetoavaa sisältöä. Tämä repii yhteiskuntamme yhtenäisyyttä ja aiheuttaa kahtiajakoa. Elämme rinnakkaistodellisuuksissa: naapurisi fiidissä voi näkyä aivan erilainen maailma ja ”faktat” kuin sinulla.
Kirjan ehdottomasti parasta ja käytännöllisintä antia on mielestäni aukeama, joka on nimetty Fiidinlukutaidoksi. Siitä löytyy napakoita ”muistilaatikoita”, jotka sopivat jokaiselle sosiaalisen median käyttäjälle muistutukseksi siitä, miten kriittisesti meidän tulisi somessa eteen tuleviin juttuihin suhtautua. Nämä muistilaatikot pakottavat pysähtymään ja kysymään itseltään sen tärkeimmän kysymyksen ennen kuin painaa jaa-nappia: Kuka tämän viestin on tarkoittanut minun nähtäväkseni, mitä tunnetta se yrittää minussa herättää, ja kuka siitä hyötyy rahallisesti tai poliittisesti? Viestinnän ammattilaisena voin vain toivoa, että tästä Nivan peräänkuuluttamasta fiidinlukutaidosta tulisi seuraava suuri ja pakollinen kansalaistaitomme.
Niva on mediajohtamisen ammattilainen, ja hän on perehtynyt digitaalisiin alustoihin, tekoälyn käyttöön ja sosiaalisen median ansaintalogiikoihin, jotka muuttavat yhteiskunnan valtarakenteita ja perinteisen journalismin toimintaedellytyksiä. Somevirtojen valta -kirjan taustoittamiseksi on usean vuoden aikana haastateltu monipuolisesti eri alojen vaikuttajia ja asiantuntijoita.
Voin suositella kirjaa melkeinpä kenelle tahansa. Haittaa lukemisesta ei ainakaan ole, mutta valitettavasti tänä päivänä monikaan ei jaksa syventyä lukemaan asioiden taustoja. Kirja vahvisti aiempia ajatuksiani siitä, että kun tänä päivänä puhutaan yhä enemmän mielenterveyden häiriöistä, niin some-kirjoitteluihin tulisi suhtautua kriittisesti myös siksi, että koskaan emme voi tietää mitä joku meille tuntematon ihminen purkaa kirjoittelussaan tai onko hän edes aidosti mielipiteensä takana. Taustalla voi olla vain halu päästä osalliseksi asioista, joita ei välttämättä ymmärrä. Niiden, jotka ymmärtävät voi olla vain parempi olla ottamatta kantaa.
Päätoimittajan huomio: Jos kaipaa sosiaalista mediaa, jossa ei ole algoritmia, mainoksia, seurantaa ja data-analyysiä, kannattaa tutustua hajautettuihin sosiaalisiin medioihin, kuten Mastodoniin. Mastodon muistuttaa sitä alkuaikojen Twitteriä, jota monet kaipaavat. Rakenteeltaan hajautettuna se ei ole teknomiljardöörien hallittavissa. Kaupalliselle somelle on olemassa todellisia vaihtoehtoja, siihen ei tarvitse alistua. Kirjavinkitkin löytyy Mastodonista!
