Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhtä vuotta lukuunottamatta viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat olleet mittaushistorian kuumimmat Afrikassa, ja tutkimusten mukaan tilanne ei tule tulevaisuudessa ainakaan helpottumaan. Päin vastoin, maista jotka tulevat kärsimään ilmastonmuutoksesta pahiten, seitsemän kymmenestä sijaitsee Afrikassa.Tämä on tietysti sikäli epäreilua, että Afrikassa asuu 15% maailman väestöstä, mutta se vastuussa vain 3% hiilidioksidipäästöistä. Epätasa-arvoista tilannetta korostaa vielä se, että afrikkalaisten ääni ei myöskään kuulu ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Tällä on lopulta vakavia vaikutuksia niin afrikkalaisille itselleen kuin muullekin maailmalle, Vanessa Nakaten kirja osoittaa.
Nakate itse on tavallinen ugandalainen nuori jonka yliopisto-opinnot olivat vuonna 2018 loppusuoralla. Kyseinen vuosi osottautui merkitykselliseksi hänelle kuitenkin toisesta syystä. Ugandaa ravisteli tuolloin joukko luonnonkatastrofeja ja vuoden vaihteen lämpötila osottautui sekin poikkeuksellisen kuumaksi. Nakate ei vielä tuolloin tiennyt hirveästi ilmastonmuutoksesta, mutta se tulisi muuttumaan pian. Pian hänellä on yksi vain yksi kysymys huulillaan: miksi ihmeessä tästä asiasta ei puhuta Afrikassa enemmän? Ilmastonmuutos ei ole vain jokin abstrakti uhka, joka häämöttää tulevaisuudessa, vaan se vaikuttaa monissa Afrikan valtioissa jo nyt.
Nakaten kokema dilemma on erityisesti nuorille yleinen. Mitä yksittäinen ihminen voi ylipäätään tehdä, kun ei tunne ketään merkittäviä ihmisiä, eikä itsellä ole minkäänlaista vaikutusvaltaista taustaa? Pitäisikö sitä vain mennä seisoskelemaan itsekseen jonkin kyltin kanssa keskelle kaupunkia? Vanessa Nakaten aktivismi saa alkunsa juuri näin. Asia ei ole aivan läpihuutojuttu Ugandan kaltaisessa valtiossa, jossa vallanpitäjien suhtautuminen aktivismiin on kaukana positiivisesta, ja jossa naisten pitäisi mielummin olla pitämättä melua itsestään. Sinnikkyydellä ja sosiaalisen median avulla Nakate kuitenkin onnistuu vähitellen nousemaan ihmisten tietoisuuteen ja pääsee lopulta edustamaan maataan myös kansainvälisiin ympyröihin, tärkeimpänä Davosiin, Sveitsiin vuonna 2020. Siispä, loppu hyvin kaikki hyvin?
Davosissa kuitenkin tapahtuu eräs asia, joka herättelee Nakaten näkemään ilmastonmuutosaktivismin ongelmat. Nakatesta otetaan valokuva yhdessä muiden aktivistien kanssa, mutta itse julkaistusta kuvasta Nakate – tapahtuman ainoa afrikkalainen osallistuja – on kuitenkin rajattu pois. Vaikka tapahtuneen taustalla tuskin on varsinaista pahaa tahtoa, se tuo kuitenkin esille laajemman vallankäytöllisen ongelman: kenen ääni oikein kuuluu kun puhumme ilmastonmuutoksesta ja miksi tällä on merkitystä.
Afrikkalaiset eivät näy keskustelussa missään, eivätkä pelkästään afrikkalaiset vaan usein unohdetuksi joutuu niin kutsuttu globaali etelä näin yleensä. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että näiden maiden aktivistit eivät saa näkyvyyttä, vaan sitä että media katsoo asioita ylipäätään enimmäkseen kehittyvien maiden näkökulmasta. Tällainen kapea narratiivi kostautuu helposti.
Kaikki esimerkiksi tietävät Amazonin sademetsän hakkuista, niin myös afrikkalaiset. Mutta kuinka moni tietää, että täsmälleen samat ongelmat uhkaavat Kongon sademetsää, joka on siis maailman toiseksi suurin sademetsä ja siten valtava trooppinen hiilinielu? Nykyisellä menolla koko metsä on mennyttä vuosisadan loppuun mennessä ja tällä on koko maailman kannalta suuri merkitys, sillä Kongon suometsät varastoivat yhtä paljon hiiltä kuin koko maailma tuottaa kasvihuonepäästöjä kolmessa vuodessa. Ikävä kyllä Kongon sademetsän ongelmat on paljolti vieraita jopa monille paikallisille, sillä moni paikallinen media seuraa länsimaiden esimerkkiä: Australian ja Kalifornian maastopalot saavat paljon huomiota, siinä missä lähellä sijaitsevia ongelmia ei pidetä yhtä tärkeinä.
Se että median huomio, luonnonsuojelu ja ilmastoaktivismi keskittyy niin voimakkaasti lähinnä rikkaisiin länsimaihin ja valkoisiin ihmisiin tuo mukanaan muunkinlaisia ongelmia. Onpa Nakate turhautuneena törmännyt jopa afrikkalaisiin, jotka ajattelevat, että koko ilmastonmuutos on joku “valkoisten ongelma”, johon valkoiset myös keksivät ratkaisun. Ikävään asenteeseen yhdistyy ajatukset siitä, että joku musta nainen nyt ainakaan ei ole se henkilö jonka kannattaisi asialla päätään vaivata. Tämän vuoksi marginalisoitujen ryhmien representaatio mediassa ei ole mikään mitätön asia.
Nakate kirjoittaakin kirjassaan paljon myös naisten oikeuksista, sillä ne liittyvät elimillisesti ongelmaan. Maatalousvaltainen Uganda on hyvä esimerkki siitä miten ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit iskevät nimenomaan naisten oikeuksiin. Jos köyhä perhe ei kykene enää ruokkimaan lapsiaan, on ratkaisuna usein vetää tyttö pois koulusta ja naittaa hänet jo alaikäisenä jollekin joka pystyy tuomaan leipää pöytään. UNICEFin arvioiden mukaan jo Covid-pandemia tulee lisäämään lapsimorsiamien määrää maailmassa jopa 10 miljoonalla.
Luonnollisesti Nakate kirjoittaa kirjassaan myös omista toimistaan ilmaston puolesta. Suuri inspiraation antaja on ollut Greta Thunberg ja Koululakko ilmaston puolesta -liike (Fridays For Future). Monet Nakaten tuttavapiiristä pitää liikettä kuitenkin heitä nuoremmille tarkoitettuna, joten Nakate muodosti ryhmän nimeltään Youth for Future, joka kuitenkin työskentelee yhteistyössä FFF:n kanssa. Nakaten työ on enimmäkseen keskittynyt kouluihin, joissa hän kiertää kertomassa ilmastonmuutoksesta. Hän myös rakennuttaa valittuihin kouluihin aurinkopaneeleja ja puuta säästäviä uuneja. Tämä säästää paitsi koulun rahoja, jotka voi jatkossa paremmin investoida opetukseen niin myös myös oppilaiden aikaa, joiden ei tarvitse enää kerätä puuta saadakseen syödä lämpimän kouluaterian.
Ilahduttavaa kyllä Nakate kirjoittaa paljon myös lukuisista muista tapaamistaan aktivisteista, joista monet ovat hänen tapaan naisia ja myöskin nuoria. Nostan tähän kuitenkin erityisesti yhden henkilön, ghanalaisen Chibeze Ezekielin, joka sai neljän vuoden kampanjoinnillaan peruutettua aiotun kiinalaisen 700 megawatin hiilivoimalan rakentamisen. Saastuttavan voimalan sijasta Ghanan hallitus aikookin panostaa uusiutuvan energian tuotantoon.
Tämä on esimerkki positiivisesta uutisesta jonka kaltaisia mielellään lukisi enemmänkin, ja Ezekiel voittikin teollaan vuoden 2020 Goldman-ympäristöpalkinnon, joka myös “vihreänä Nobel-palkintona” tunnetaan. Arvovaltainen palkinto jaetaan vuosittain kuuden eri mantereen ympäristöaktivistille ja ottaessani selvää palkinnosta ja näiden aktivistien saavutuksista harmittelin, että Suomen mediassa nämä tarinat, tai koko palkinto ylipäätään, ei näytä herättävän sen kummempaa kiinnostusta. Kirjaa voikin kiitellä juuri siitä, että se nostaa esiin ääniä joita harvemmin kuunnellaan. Vetävästi kirjoitettu kirja oli opettavainen ja ehdottomasti mielenkiintoinen lukukokeumus, suosittelen!