Sari Aalto: Vaihtoehtopuolue : Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vaihtoehtopuolue

Osta kirja itsellesi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä kokoomuksen puisto-osastoksi kun toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan konkreettisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä kirjan aiheeksi.

Sari Aalto ei kerro kirjassaan Vaihtoehtopuolue : Vihreän liikkeen tie puolueeksi vain puolueen historiaa, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 1970-luvun uusvasemmisto haarautui lukuisiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimpiä olivat ympäristöaktivistit.

Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvota puolueen ja eri liikkeiden tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajiensa ja vastustajiensa arvottaa tapahtumat. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Aalto selvittää, että vihreät koostuvat antiautoritaarisista liberaaleista, uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät ovat alun perin koostuneet ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta eivät myöskään pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta.

Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maiden välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näiden laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä sekä naisten ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta 1970-luvulla tätä porukkaa pidettiin tietenkin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat kaikkea kaunista ja pyhää.

Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattaminen ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöiden omaisuus.

Kirjan mukaan vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta vasemmistolaisten jutuiksi. Oikeisto ei näemmä osoita mieltä.

Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että vihreiden aate on sekoitus klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyy yksilökeskeisenä lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastustaa talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, ableismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi vihreiden populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa vihreitä SMP:hen.

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 1970-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeämmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja.

Kirjan mukaan keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella vihreitä aktivisteja keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että on parempi vain vaikuttaa puolueiden ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan.

Valitettavasti 1980-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muiden arvojen. Vihreät näkivät että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Uusliberaali hegemonia sai kuitenkin otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”.

Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreiden sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreiden välillä. Kun vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristiriidat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta.

Riita kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat vihreistä militaristisen puolueen. Tämä militantti vihreä puolue pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, ja kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselleen, vaan erottivat hänet ja ne muutamat häntä kannattavat hyypiöt puolueesta.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreiden välinen kiista siitä, tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä. Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaiden oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksyä ihmisiä. Kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta tai uskonnollisesta suuntauksesta riippumatta, on aina paljon insinöörejä.

Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Sari Aallon Vaihtoehtopuolue : Vihreän liikkeen tie puolueeksi on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailuja idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaista lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.