Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yksi tämän hetken suuria tieteellisiä mysteerejä on tietoisuuden luonne. Mitä se tarkalleen ottaen on, missä aivojen osassa se oikein sijaitsee, ja miksi aivojen mentaaliset operaatiot ylipäätään tarvitsevat sisäisen tarkkailijan? Eikö aivomme vain voisi toimia samaan tapaan kuin tekoälyilläkin, ilman tietoista toimijaa? Kysymyksen tutkimista hankaloittaa se seikka, että emme voi astua ulos omasta tietoisuudestamme tutkiaksemme sitä objektiivisesti, koska työkalu, jolla tutkimme tietoisuutta, on sama kuin tutkimuksen kohde. Yhtä kaikki, kysymys joka vain vähän aikaa sitten oli monelle tiedemiehelle liian filosofinen, on nyt tekoälyn kehityksen myötä tieteen kärjessä.
Jo Michael Pollanin edellinen kirja Tuntematon mieli : Mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa käsitteli tietoisuuden mysteeriä psykedeeliaineiden ja neurotieteen näkökulmasta, mutta A World Appears on aiheen käsittelyltään laajempi ja filosofisempi. Kirjassa tietoisuutta käsitellään enemmän evoluution näkökulmasta, jossa tutkimusmatka alkaa kysymyksestä, milloin tietoisuus kehittyi ja minkälaisia eliöiden kohtaamia ongelmia se on auttanut ratkaisemaan. Tässä mennään aivan elämän alkutaipaleille eli kasvien maailmaan pohtimaan, missä menee aistimisen ja tietoisen kokemisen raja, ja tarvitseeko tietoisuus itse asiassa aivoja lainkaan.
Kasvineurobiologialla menee tällä hetkellä lujaa. Kasvien aistimaailma ja käyttäytyminen on osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi kuin kukaan on uskaltanut ajatellakaan. Pollan haastattelee muun muassa kasvitieteilijä Stefano Mancusoa, jonka kirjoja on käännetty myös suomeksi. Pollan esittää tässä yksinkertaisen kysymyksen: jos aivoilla ei ole monopolia muistoihin, kognitioon ja päätöksentekoon, niin miksi niillä olisi monopoli tietoisuuteen? Voiko olla, että tietoisuus onkin elämän perusominaisuus ja ihmisen tietoisuus on vain erittäin monimutkainen ja laadullisesti erilainen versio samasta perusilmiöstä, jota kasvit ja muut eliöt ilmentävät omalla tasollaan.
Tästä jatketaan tunteisiin, eli miten perinteinen dualistinen jako järkeen ja tunteisiin joutaa vihdoin romukoppaan. Pollan haastattelee tunnettua neurotieteilijää Antonio Damasiota, joka on tutkinut potilaita, joiden aivojen tunnekeskukset olivat vaurioituneet, mutta looginen ajattelu on pysynyt ennallaan. Lopputulos: päätöksenteosta ei tule tällaisessa tapauksessa yhtään mitään. Tämä tutkimustulos on nykyään jo niin tunnettu, että olen tainnut itsekin viitata siihen ainakin kahdessa muussa kirja-arvostelussa.
Damasiolla on myös paljon kiinnostavaa sanottavaa tietoisuuden luonteesta. Hän pohtii, miten tiedemiehet pitkään väheksyivät tunteiden merkitystä ajattelussa, koska niitä pidettiin ”naisellisina” ja siten totta kai vähemmän merkityksellisinä. Koska rationaalisuuden ajateltiin olevan mentaalisten prosessien hierarkiassa korkeimmalla, ajateltiin myös tietoisuuden sijaitsevan aivokuorella, eli sillä aivojen osalla joka on kehittynyt viimeiseksi.
Damasio itse ehdottaa, että tietoisuuden todennäköinen sijainti olisi pikemminkin aivorunko, eli paikka, joka on evolutionaarisesti aivojen vanhimpia osia. Aivorunko säätelee homeostaasia eli kehon sisäistä tasapainoa (lämpötilaa, happitasoja, nälkää, kipua). Damasion mukaan tietoisuus ei alkanut siitä, kun aloimme ihmetellä maailmankaikkeutta, vaan siitä, että eliön täytyi tuntea oman kehonsa tila pysyäkseen hengissä. Tämä ”tunne elossa olemisesta” on kaiken tietoisuuden pohja, ja monien tekoälykehittäjien mielestä juuri tämä on se seuraava askel, joka robotiikassakin pitäisi ottaa.
Kirjan kolmannessa osassa paneudutaan syvemmin ihmisen ajatteluun, ja ominaisuuteen, johon harvemmin kiinnitetään suurta huomiota, nimittäin ajatusten virtaan. Kyseessä on se taustavirta, joka porisee jatkuvasti pinnan alla, mutta josta suurin osa ei nouse varsinaiseen tietoisuuteen. Iso huomio tässä luvussa on, miten huonosti ihmiset havaitsevat omia mentaalisia prosessejaan, ja miten nämä prosessit voivat myös vaihdella huomattavasti ihmisestä toiseen.
Koska lajittelemme kaiken ajattelun kategorian ”ajattelu” alle, luo se illuusion, että puhumme ilmiöstä, joka on kaikilla ihmisillä samanlainen. Kirjassa kuitenkin mainitaan ihmiset, joiden sisäinen kokemusmaailma on huomattavan vähäinen. He eivät siis ole jotain zombeja, vaan heidän havaintomaailmansa ja sitä seuraava päätöksentekonsa ovat enimmäkseen automatisoituja, eikä niitä häiritse ylimääräinen ajattelu. Ajatus, että älykkyys ja toimintakyky eivät vaadi tietoista pohdiskelua, on jo todella yllättävä.
Mitä syvemmälle ihmismieleen mennään, sitä enemmän tulee muitakin yllätyksiä. Voiko tietoisuus olla joillakin ihmisillä laajempi kuin toisilla, entäpä mitä tapahtuu kun ihminen ottaa psykedeelejä? Psykologi Alison Gopnikin tutkimukset viittaavat siihen, että ihmisen aikuistuessa tietoisuus todellakin kehittyy – tai jos tarkkoja ollaan, karsiutuu. Lapsen aivot ottavat vastaan valtavan määrän dataa kerralla. Jokainen väri, ääni, varjo ja pölyhiukkanen on kiinnostava, koska aivot eivät vielä erottele turhan ja tärkeän tiedon välillä. Aikuisen aivot eivät enää huku jokaiseen pieneen aistiärsykkeeseen, koska muisti ja kokemus ovat opettaneet sille, mikä on tärkeää ja mikä merkityksetöntä.
Johtopäätös joka tästä syntyy on hämmästyttävä. Aikuinen itse asiassa näkee todellisuuden vähemmän tarkasti kuin lapsi. Tämä on hyödyllinen ominaisuus, koska siirtyminen laajasta lapsuuden tietoisuudesta kapeampaan ja erikoistuneempaan aikuismieleen sallii tehokkaan ja ennakoivan toiminnan. Tätä asiaa käsiteltiin Pollanin edellisessä kirjassa enemmän, sillä psykedeelit sallivat aikuisten aivojen kokea maailman samalla tavalla kuin lapsen aivot ilman, että ”minä” erottaa itseään jyrkästi ympäristöstä.
Kirjan viimeisessä osassa mennäänkin jo hieman filosofian puolelle ja pohditaan, onko koko käsite ”minästä” oikeastaan illuusio. Muisti on tärkeä osa minuuden rakentamista, mutta sekään ei ole mikään muuttumaton arkisto, vaan dynaaminen työkalu. Pollan osoittaa, että mieli keksii menneisyyden uudelleen jokaisella muistelukerralla, jotta eliö pystyisi joustavasti sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Tämä muistojen muovautuvuus tarkoittaa myös sitä, että tarinamme itsestämme – se vakaa identiteetti, jota kutsumme ”minäksi” – on todellisuudessa sekunti sekunnilta uusiksi kirjoitettava illuusio.
Kuten Pollan itsekin kirjoittaa, A World Appears ei ole kertomus siitä, mitä tietoisuus on. Totuus on, että emme vain tiedä, vaikka hiljattaiset aivotutkimukset avaavatkin hieman mysteeriä. Kirja ennen kaikkea antaa eväät ymmärtää, miksi tämä on niin tavattoman haastava kysymys, ja toisaalta miksi tämä kysymys on niin kiinnostava juuri nyt, kun tietoisuuden tutkimuksessa ei ole enää kyse vain ihmisestä. Tekoäly viimeistään pakottaa meidät pohtimaan, voiko älykkyys syntyä ilman kokemusta omasta olemassaolosta, ja samalla joudumme todella kysymään, mitä tietoisuus edes tarkoittaa.