Li Andersson, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso: Äärioikeisto Suomessa

Äärioikeisto Suomessa

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Luin tämän kirjan jo vuonna 2012. Vaikka olin silloin suorittamassa lukiota loppuun, en ollut vielä yhtä poliittisesti orientoitunut kuin nyt. Moni kirjassa kerrottu asia unohtui ja myöhemmin sitten sain tietää, että kirjan on kirjoittanut joukko ammattivasemmistolaisia, mikä pani minut miettimään, miten vakavasti otettava koko teos edes on?

Koska olen nyt yliopistossa ja ääri-ideologioiden tutkiminen kiinnostaa ihan ammattitasolla, päätin lukea kirjan uudelleen ja katsoa voiko se tarjota mitään.

Äärioikeisto Suomessa alkaa määrittelemällä käsitteet, kuten fasismi, äärioikeistolaisuus ja radikaalioikeisto. On aina hyvin tärkeää määritellä käsitteet ennen kuin niitä käyttää, jotta lukija ymmärtää tismalleen, mitä kirjoittaja haluaa viestiä.

Mutta tässäpä kirjoittajat tekevät harha-askeleen. Vaikka kirjassa kerrotaan fasismin teoriasta ja esitellään lukuisia kansainvälisiä tutkijoita, jotka ovat pyrkineet määrittelemään tämän poliittisen ideologian, niin kirjailijat olettavat, että rasismi ja islamofobia ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei tarvitse alussa selittää.

Vasta paljon myöhemmin kirjassa rasismin ja islamofobian määritelmiä selitetään, mutta silloin on mielestäni vähän myöhäistä. Nämä ovat kuitenkin pikkuvirheitä, koska suurin osa ihmisistä uskoakseni osaa tunnistaa rasismin ja muslimivastaisuuden ilman täsmällistä määritelmääkin.

Kirjan teesi on, että toisen maailmansodan jälkeen fasismi koki suuren uskottavuusongelman. Miten saada suuret massat kannattamaan ideologiaa, joka aiheutti yhden historian pahimmista kansanmurhista?

Tietenkin oli uudelleenbrändäyksen aika ja monet erilaiset rasistiset ja fasistiset ryhmät hajaantuivat, yrittäen lukuisia strategioita, joilla saada valta takaisin. Fasismi ja kansallissosialismi yhtenäisinä ideologioina pirstaloituivat yksittäisiksi ideoiksi, jotka yrittivät epätoivoisesti nousta valtavirtapolitiikan pinnalle.

Melkein kuin luonnonvalinnan kautta metapolitiikka muotoutui äärioikeiston viestintästrategiaksi. En ollut ennen kuullutkaan metapolitiikasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen folkloristi, enkä valtiotieteilijä tai sosiologi.

Metapolitiikka tarkoittaa poliitiikan naamioimista arvokysymyksiksi ja symbolijärjestelmiksi, joiden kautta houkutellaan ihmiset kannattamaan tietynlaista politiikkaa vaikuttamalla tai hyödyntämällä näiden ennakkoluuloja ja mielikuvia. Itse kutsuisin tätä kryptofasismiksi, mutta metapolitiikka tosiaan kuulostaa tieteellisemmältä.

Uudet äärioikeistolaiset ryhmittymät hylkäsivät ajan mittaan kaiken kansallissosialistisen kuvaston, joka oli viimeistään Pekka Siitoimen aikana muodostunut vitsiksi. Nyt nämä ryhmittymät pyrkivät naamioitumaan vaihtoehtoiseksi oikeistoksi tai uusoikeistoksi (nykyään esimerkiksi USA:ssa ”alt-right”), joka haluaa omien sanojensa mukaan ”puhtaasta luonnonsuojeluhalusta” säilyttää koskemattomana valkoisen rodun ja kulttuurin ja sen ”luonnollisen” kodin, joka on kansallisvaltio.

Maahanmuutosta tuli siis näiden liikkeiden propagandaväline. Varmasti aika moni poliittinen ryhmittymä ja eduskuntapuolue menee tämän määritelmän alle ja jokainen näistä analysoidaan kirjassa yksityiskohtaisesti.

Tästä yksinkertaisesta asetelmasta aletaan määritellä äärioikeiston koetut viholliset, jotka ovat itsenäiset naiset, liian homot homot, vasemmistolaiset, juutalaiset, muslimit ja oikeastaan kaikki ei-valkoiset ulkomaalaiset, postmodernismi, globalisaatio ja epämääräinen eliitti, joka voi olla samaan aikaan sekä vasemmistolaista että suurpääoman haltijat, mutta ei koskaan kapitalismi, koska kapitalismi on pyhä.

Tajusin tässä vaiheessa, miksi en ollut ensimmäisellä lukukerralla ihan sisäistänyt kirjassa esitettyjä asioita: en tiennyt, mitä nämä edellämainitut käsitteet edes todellisuudessa tarkoittivat. Nykyään humanistina postmodernismi ja globalisaatio ovat tuttuja, joten pystyin käsittämään, miten sekopäisestä porukasta äärioikeisto koostuu.

Mielenkiintoisinta oli kirjan tapa kaivaa ideologioiden juuret. Kuka oli ensimmäinen, joka keksi eurabia- ja globalismi-salaliittoteoriat, joita nykyinen äärioikeisto käyttää? Miten nämä ideat ovat rantautuneet europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon Scripta-blogista Hommaforumiin ja siitä valtavirtaan? Näihin kysymyksiin kirja paneutuu kiitettävällä syvällisyydellä.

Kirja päättyy samaan johtopäätökseen kuin minä, kun olen tarkkaillut ja tutkinut äärioikeistoa jo kolmatta vuotta. Äärioikeistolaisuus ei ole mikään konkreettinen ideologia, vaan joukko ideayksiköitä, jotka voivat kerääntyä yksilöiden mielissä eri määrissä ja näin on todella hankalaa luoda yhtenäinen äärioikeiston teoria.

Esimerkiksi vastajihadismi muistuttaa äärioikeistoa, mutta siitä puuttuu antisemitismi, kun taas autonomisesta äärioikeistosta puuttuu vapaan markkinatalouden ihailu. Tämän vuoksi kirjailijat yhtyvät kansainvälisen tutkimuksen muodostuneeseen konsensukseen, jossa näitä liikkeitä kutsutaan radikaalioikeistolaisiksi (äärioikeistolaisuus kun tuo mielikuvia toisen maailmansodan natseista, eikä nykyisistä liikkeistä).

Lähteinä kirjoittajat käyttävät kotimaista ja kansainvälistä akateemista tutkimusta ja tiedustelupalveluiden (esimerkiksi SUPO:n) raportteja, mikä mielestäni nostaa kirjan väitteiden painoarvoa.

Radikaalioikeisto-termi viestittää paremmin, että nämä liikkeet ovat oikeistolaisia, mutta niiden taktiikat ja tavoitteet ovat kirjaimellisesti radikaaleja, verrattuna perinteiseen oikeistoon. Perinteinen oikeisto ajaa liberalismia, jossa sosiaaliset kysymykset ovat neuvoteltavissa, mutta tärkeintä on markkinoiden vapaus.

Radikaalioikeistoon mahtuvat niin anarkokapitalistit kuin uusnatsit, vaikka ensimmäinen ei välttämättä ole rasistinen, vaan vain todella radikaali omassa vapaan markkinatalouden tulkinnassaan. Silti tähän kattonimitykseen mahtuvat kaikki hörhöoikeistolaiset.

Omalla kohdalla oli hämmästyttävää, miten hyvin kirjan kirjoittajat osasivat eristää ja määritellä radikaalioikeiston semanttista peliä, jossa käsitteitä kaapataan, uudelleenmääritellään tai keksitään tyhjästä, jotta oma retoriikka ei vaikuttaisi niin ihmisvihamieliseltä kuin se oikeasti on. Kokonaisia tekstipätkiä analysoidaan kirjassa ja viitataan vastaaviin akateemisiin tutkimuksiin, joissa samat havainnot on tehty.

Yllättävintä, oli kirjailijoiden tapa määritellä marxilaisuus populismiksi (en olettaisi vasemmistolaisen niin tekevän) tai kutsua tiettyjä äärioikeistoa selittäviä teorioita ”vulgäärimarxilaisiksi” höpötyksiksi.

Samalla kirjoittajat pyrkivät välttämään syiden etsimistä sille, miksi äärioikeistolaiset ideat vetoavat. Esimerkiksi teoriat kuten myöhäisen kapitalismin kriisit tai eliitin halu käyttää äärioikeistoa hyväkseen suojellakseen omaa pääomaa työläiskapinalta, eivät esiinny tässä kirjassa.

Ainoa vasemmistolaisuutta lähenevä argumentti kirjassa on kirjoittajien kritiikki äärioikeiston tavalle uudelleenmääritellä työläiset ”työtätekeviksi”, jolloin duunari ja pankkiiri ovat samanarvoisia kumppaneita, joiden on ”taisteltava sosiaaliloisia vastaan” sen sijaan, että korostettaisiin perinteistä luokkaristiriitaa.

Ehkä tämä varovaisuus olla kritisoimatta perinteistä oikeistoa tai kapitalismia onkin kirjailijoiden poliittisen taustan aiheuttama. Koska kirjailijat tietävät, että heidän ideansa torpataan heti ”vasemmistopropagandana” niin kaikki vasemmistolaiset yhteiskuntateoriat on pyritty häivyttämään kirjasta tai niitä vastaan hyökätään.

Mutta muuten Äärioikeisto Suomessa on todella hyvä tietokirja suomalaisesta ja eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka ikävä kyllä on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *