Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
“Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta” on tämän kokoelman alaotsikko, ja sitä tässä kokoelmassa tosiaan on: pohdiskelua ihmisenä olemisesta. Runot puhuttelevat lukijaansa ja kertovat, miten vaikea on olla ihminen, olla yhteydessä muihin, tietää paikkansa.
avaat suusi: “—, —, —,”
puhut ruosteen ja koneen kieltä,
kukaan ei ymmärrä sinua,
töissä, taukohuoneessa keksit maistuvat ummehtuneelta petokselta,
yrität kirjoittaa rakkaudestasi, mutta
et saa käsialastasi selvää
Kokoelma koostuu neljästä osiosta. Niistä kolme ensimmäistä ovat lyhyttä, puhuttelevaa, hyvin kekseliäitä havaintoja tekevää säettä. Neljännessä tyylilajiksi vaihtuu pitkistä kappaleista koostuva proosaruno. Kaikkialla yhdistyy mukavalla tavalla runollinen korkealentoisuus arkisuuteen, tavanomaisiin asioihin, jääkaappeihin; toisaalta runoissa on omituinen kuvastonsa, selittämättömät avaruuskissat ja muut yllätykset.
Tämä on jotenkin hyvällä tavalla helposti lähestyttävä kokoelma. Kosolan aivoituksista saa kiinni, tekstit puhuttelevat, niistä saa otetta, mutta hitaammin avautuvia merkityksiäkin löytyy. Hyviä, lainaamaan houkuttelevia säkeitä löytyy yhtenään. Vaikkapa tämä pieni oivallus: “jokainen bussimatka on pakomatka / kunnes jäädään pois / / oikealla pysäkillä”.
Helpottaako tämä tieto vai ei, en osaa sanoa, mutta nähtävästi lopulta maailma nojaa varsin huteralle pohjalle:
tuijotamme maailmaa kuin tilataideteosta
tiedämme sen olevan ruuvattu maahan kahdella isolla männyllä
Ahvenanmaan saaristoon
yksi pieni myrsky ja lennämme kaikki
avaruuskissojen leikkikaluiksi
Ehkä sekään ei lopulta ole hullumpi kohtalo.
