Ha-Joon Chang: Bad Samaritans : Rich Nations, Poor Policies and the Threat to the Developing World

Bad Samaritans

Osta kirja itsellesi

Monet ihmettelevät miksi kehittyvät valtiot ovat niin köyhiä. Joidenkin mielestä se johtuu siitä, että eurooppalaiset imperiumit ryöstivät ja massamurhasivat alueen valtioiden väestöt, eivätkä näiden kansat ole vieläkään toipuneet.

Toisten mielestä taas afrikkalaiset, eteläamerikkalaiset ja arabit ovat niin tyhmiä, että he eivät kykene parantamaan olojaan vaikka yrittäisivätkin, kolmansien mukaan taas näiden maitten kulttuurit ja uskonnot eivät yksinkertaisesti sovellu modernin kapitalismin harjoittamiseen.

Neljänsien mukaan taas näissä maissa harjoitettiin sosialismia, joka tuhosi taloudet niin perusteellisesti, että toipuminen kestää.

Ekonomisti Ha-Joon Changin mukaan kaikki nämä näkemykset ovat väärässä. Vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan Bad Samaritans hän esittää, että syyllinen on uusliberaali talouspolitiikka.

Ha-Joon Changin mukaan 1970- ja 1980-luvuilta lähtien IMF ja Maailmanpankki ovat tarjonneet lainoja köyhille kolmannen maailman valtioille sillä ehdolla, että nämä orientoivat taloutensa vapaan markkinatalouden vaatimusten mukaan. Kirjailija kutsuu tällaista taloustieteellistä ideologiaa uusliberaaliksi, koska viimeksi kun tällaista politiikkaa harjoitettiin, oli 1930-luku ja moderni talousliberalismi oli vielä radikaalimpi kuin vanha.

Oikeastaan kirjailijan mukaan se on enemmän salatiede kuin ideologia. Salatiede siinä mielessä, että ulkopuolisille uusliberaalia politiikkaa esitetään vapaana markkinataloutena, yleensä nakkikiskimyyjän kautta, joka vapaaehtoisesti vaihtaa valmistamansa hodarit rahaan vapaaehtoisesti ostavan asiakkaan kanssa.

Todellisuudessa tällaista politiikkaa tuntevat tietävät, että vapaata markkinataloutta ei oikeasti ole olemassa ja suurin osa rahasta tehdään kansainvälisten korporaatioiden tai valtioiden välisillä sisäisillä kaupoilla. Uusliberalismilla on oma fantastinen syntykertomuksensa ja pääoman profeetat, joita mainostetaan ulkopuolisille suurina hyväntekijöinä ja demokratian edistäjinä, vaikka monet tukivat avoimesti brutaaleja diktatuureja ja murskasivat väkivaltaisesti ammattiliittoja.

Käytännössä uusliberaalismi tarkoittaa valtionyhtiöiden yksityistämistä, yritystoimintaa rajoittavien lakien, verojen ja tullimaksujen karsimista, jotta rahavirrat liikkuisivat tehokkaammin ja sitä kautta kansakunnan vaurastumista. Käytännössä nämä ehdotukset ovat tuhonneet niitä harjoittavien köyhien valtioiden taloudet entisestään. Missä on vika?

Kirjailijan mukaan vapaata markkinataloutta kannattavat ovat niin varmoja oman järjestelmänsä ylivoimaisuudesta, että he eivät suostu tarkastelemaan onko siinä itsessään vikaa, vaan pyrkivät etsimään syitä itse kehittyvien maiden asukkaista.

Kirjailija käyttää historiaa ja taloustiedettä osoittaakseen, että rikkaat länsimaalaiset valtiot eivät rikastuneet vapaalla markkinataloudella, vaan rankalla sosialismilla, protektionismilla ja korporativismilla. Näillä edellä mainituilla poliittisilla ohjelmilla valtiot nostattivat itsensä tarpeeksi vakaaseen taloudelliseen tasoon, jotta voivat aidosti harjoittaa vapaata markkinataloutta ja silloinkin suurin rajoituksin.

Kun monet Afrikan ja Aasian valtiot itsenäistyivät toisen maailmansodan jälkeen, niille tarjottiin päinvastaista politiikkaa. Ne, jotka tottelivat näitä määräyksiä, joutuivat länsimaalaisten suuryritysten riiston kohteeksi. Ne valtiot, jotka eivät totelleet, vaan lähtivät vanhan kapitalistisen kaavan kautta, menestyivät. Tämä selittää, miksi Afrikka, Etelä-Amerikka ja Lähi-itä ovat niin köyhiä verrattuna Aasian tiikerivaltioihin.

Esimerkkejä menestyneistä globaalin etelän kapitalistisista valtioista, jotka eivät harjoittaneet uusliberalismia, ovat Kiina, Taiwan, Indonesia, Chile ja Etelä-Korea. Kaikki nämä valtiot nousivat raastavasta köyhyydestä rankalla korporativismilla, valuuttakontrollilla, yritystuilla, korkeilla tullimaksuilla ja ulkomaalaisten patenttien rikkomisella. Näiden asioiden pitäisi uusliberalismin mukaan tuhota maan talous.

Monet näistä valtioista eivät olleet edes demokratioita, vaan lähes fasistisia diktatuureja, joissa vähät välitettiin ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä säännöistä. Ainoa syy, miksi näitä valtioita ei yritetty hävittää, kuten monia samoihin aikoihin olleita kommunisti- ja sosialistivaltioita olikin se, että ne olivat länsimaalaisten suurvaltojen liittolaisia ja nimellisesti kapitalistisia.

Ha-Joon Chang ei puolusta diktatuuria kirjassa, mutta hän osoittaa, että kapitalismi itsessään ei tuo demokratiaa, kuten uusliberaalit uskovat, eikä kapitalistinen järjestelmä hyödynnä valtiota, jos sen kotimaisen teollisuuden kehitystä ei suojella ulkomaalaisilta markkinoilta.

Chang argumentoikin, että kehittyvien valtioiden pitäisi antaa kehittyä rauhassa korporativismilla, sosiaalidemokratialla tai keynesiläisyydellä, kunnes saavuttavat riittävän vakaan kotimaisen teollisuuden, jonka jälkeen ne voivat avautua vapaille markkinoille ja kilpailla tasa-arvoisesti rikkaiden valtioiden kanssa.

Kirjailijan mukaan nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä perustuu puhtaasti köyhien valtioiden riistoon, jota ylläpidetään uusliberalismin anakronistisella ideologialla. Koska uusliberaalit eivät voi myöntää ideologiansa perustuvan valheeseen, heidän on pakko etsiä syntipukkeja epäonnistuneille valtioille, jolloin rasistiset rotu- ja kulttuuriteoriat alkavat saada suosiota.

Ainakin tämä kirja selittää miksi olen törmännyt niin moneen vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta ja rotuteorioita kannattavaan somessa. Markkinafundamentalistien rasistisuus ja kääntyminen kirjaimelliseen fasismiin on niin räikeää, että siitä on kirjoitettu artikkeleita.

Mielenkiintoisesti kirja paljastaa, että 1700-luvulla brittiläiset matkailijat ja tutkijat kirjoittivat tutkielmia, joiden mukaan saksalainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska saksalaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti, ovat laiskoja ja riitelevät keskenään jatkuvasti. Vielä 1900-luvun alussa kirjoitettiin tutkielmia, joitten mukaan japanilainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska japanilaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti kuin länsimaalaiset, ovat laiskoja ja riitelevät jatkuvasti keskenään.

Itselläni tulee mieleen vanhat kuvaukset suomalaisista laiskoina ja likaisina barbaareina, joita ei edes luokiteltu kuuluvan ”ylvääseen valkoiseen rotuun”. Näillä kuvauksilla Chang paljastaa, että rasistiset kuvaukset kansakuntien ”kyvyttömyydestä” kehittyä ja vaurastua ovat täyttä roskaa. Nämä ”kulttuuripuheet” ovat uskottavia niin kauan, kun valtio on köyhä, mutta kun tämä rikastuu, yhtäkkiä saammekin lukea tutkielmia, miten saksalainen, japanilainen ja suomalainen kulttuuri on kuin luotu kapitalismille.

Kirja koostuu erilaisista uusliberalismin väittämistä, joita kirjailija lähtee kumoamaan. Kirjan kieli on aika helppoa ja kirjailijan henkilökohtainen ote on vetävää. Chang kertoo omasta lapsuudestaan Etelä-Koreasta ja muista henkilökohtaisista kokemuksista, jotka värittävät kirjan tieteellisempiä osioita. Ainoa ongelma onkin, että kirja olettaa lukijan tuntevan taloustieteen perusteet, joten joitain termejä, kuten valuuttakontrolli, ei selitetä tässä.

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähteiden satunnainen käyttö. Vaikka kirjailija referoi tutkimuksia ja asiakirjoja tässä kirjassa runsaasti, välillä joihinkin väitteisiin ei löydy lähteitä. Chang toki mainitsee nimiä, vuosia ja sen sellaista tietoa, mutta ei tarkkaa lähdeviitettä yksittäisistä väittämistä. Tämä taas tarkoittaa, että skeptisemmän lukijan on tarkastettava kirjan kirjallisuusluetteloa tai googlattava kirjan väitteitä, mikä on vähän rasittavaa ja syö luottamusta kirjailijaan.

Ha-Joon Changin Bad Samaritans on hyvä kirja avaamaan silmiä uusliberalismin pseudotieteellisyydestä, mutta huono vakuuttamaan skeptisempää lukijaa. Tämä on maallikolle ihan hyvä kirja, mutta epäröivälle tämä kelpaa herättämään kysymyksiä, mutta ei itsessään vakuuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.