Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Edesmenneen suomalaisen elokuvagurun, Peter von Baghin (1943–2014) kirjaa voi syystäkin pitää parhaimpana suomeksi tehdyistä Charles Chaplinia (1889–1977) käsittelevistä kirjoista. Von Baghin asiantuntemus ja lämmin tapa kuvata sekä arvostaa Chaplinin uraauurtavaa työtä on kaunista luettavaa, kuten von Baghin muutkin lukuisat elokuvakirjat. Suosittelen lämpimästi kaikille.
Kirjan tekee koskettavaksi sen intiimi ja keskusteleva tapa nähdä tässä pienessä suuressa miehessä moraalista ryhtiä ja inhimillistä suuruutta samalla kun se valottaa tarkasti myös Chaplinia yhtenä maailman lahjakkaimmista elokuvantekijöistä elokuvan alkukaudelta mykkäfilmeistä lähtien. Yllättävää kyllä, Chaplinista ei ole vielä kaikki sanottu. Kirjassa esitellään ennen julkaisematonta materiaalia.
Chaplin auttoi ihmisiä ja oli köyhille lähtökohdilleen uskollinen. Rikastuneen Chaplinin sosiaalisesta omastatunnosta kerrotaan tarinaa, että hän maksoi heikossa asemassa oleville mykän ajan elokuvien näyttelijöille ”palkkaa tyhjästä” koko elämänsä ajan heidän kuolemiinsa saakka. Chaplin myös asetti naurunalaiseksi umpimielisyyden, vastustaen sitä edustaneita konservatiivisia arvoja.
Chaplinin pojasta (1921) Parrasvaloihin (1952) piirtyy kokonaiskuva ihmisen ikäkausista. Varhaisista lyhytelokuvista viimeisiin teoksiin Chaplinin kantavana teemana kulkee sivullisuuden kokemus. Historialliset polttopisteet tähdentyvät pääteosten sarjassa: Kultakuume (1925) ja Kaupungin valot (1931) olivat nousukkuuden ja pula-ajan diagnooseja, Nykyaika (1936) näytti tekniikan vyöryn pienen ihmisen yli, Diktaattori (1940) oli suora reaktio fasismiin ja antisemitismiin, Ritari Siniparta (1946) pelkisti ironisessa henkilökuvassa massamurhien aikakauden, Kuningas New Yorkissa (1957) asettui mccarthyismin rohkeaksi peilikuvaksi. Menneen vuosisadan ohjaajista Chaplin on yhä kaikkein ajankohtaisimpia.
Chaplinin elokuvissa esitellään naurusuin kaunis, elämää ja ihmistä rakastava horjumattomuus. Chaplinille ihminen oli kaiken mitta. Chaplinin elokuvahumanismi lumoaa yhä kuin suurenmoiset freskot, jotka ovat maalattu ihmiselämän arvoituksien loppumattomilla väreillä – lohtu ja toivo.
Chaplin pilkkasi elokuvissaan vanhoillista ja väkivaltaista Amerikkaa, ja joutui maksamaan tästä kovan hinnan nöyryytettynä FBI:n ajojahdin jälkeen. Se ei haitannut menoa, vaan Chaplin jatkoi elämänsä loppuun paljastuksiaan amerikkalaisen unelman onttoudesta ja tekopyhyydestä.