Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Kansi: Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Kristina Ohlssonin dekkarien sarja sen kuin vain paranee edetessään; Daavidintähdet on jo viides kirja, joka kertoo Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tutkimuksista.

Edellisessä osassa Paratiisiuhrit liikuttiin kansainvälisen terrorismin parissa, ja myös Daavidintähtien murhien juuret osoittautuvat olevan Israelissa, vaikka liikkeelle lähdetäänkin melko pienestä yhteisöstä eli tukholmalaisesta Salomonin juutalaisseurakunnasta. Aluksi seurakunnan päiväkodin työntekijä joutuu sala­ampujan uhriksi, ja pian löydetään murhattuina kaksi kymmenvuotiasta juutalaispoikaa. Poikien murhatapa viittaa vanhaan juutalaiseen myyttiin Paperipojasta, joka vainoaa lapsia ja josta on kerrottu lukijalle heti kirjan alussa olevassa katkelmassa. Fredrikan ja Alexin lisäksi juutalaismurhista on kiinnostunut myös suojelupoliisin Eden Lundell, joka esiteltiin meille jo Paratiisiuhrit-­kirjassa. Tapahtumiin alkaa liittyä yhä enemmän henkilöitä, ja Fredrikan on lopulta matkustettava Israeliin arvoitusten ratkaisemiseksi. Kronologisen kerronnan ohella lukija saa esimakua tulevaisuudesta, koska lukujen väliin on sijoitettu perin koskettava ennakointitarina, ja vasta aivan lopussa selviää, kenestä siinä on oikein kysymys.

Kirjan juoni kulkee koukuttavasti ja kiinnostavasti mutta tarkkana lukijan on oltava. Sekä Fredrikan, Alexin että Edenin henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä varsinkin heidän läheisten ihmissuhteidensa kuvauksen myötä. Teoksen tapa käsitellä juutalaisuutta on lämmintä ja ymmärtääkseni asiantuntevaa, vaikka aluksi ihmettelin kovasti, että mikä se sellainen myytti on, jossa paperista puhutaan, kun sekä minä että juutalainen ystäväni arvelimme tämän uskonnon myyttien syntyneen paljon ennen paperin keksimistä, mutta loppusanoissa kirjailija sitten kertoikin sen olevan fiktiota.

Daavidintähdet on jännittävää lukemista ja hyvin sopiva kesädekkariksi.

Kommentti

  1. Ihan sama ajatus totta totisesti tuli minullekin mieleen, että Ohlssonin kirjat kyllä selvästi paranevat kerta toisensa jälkeen. Kyllä tämä sellainen luettava oli, ettei oikein olisi malttanut laskea käsistään. Sen tähden ehkä välillä hieman puudutti ja tuntui, että harhaudutaanko juonessa liian monelle polulle. Kuitenkin aika pitkälle säilyi jännitys siitä, miten eri ihmiset oikein liittyvätkään toinen toisiinsa menneisyydessä. Ehdottoman kannatettava luettava, muutenkin kuin vain kesädekkarina. Ihan milloin vaan käsiinsä saa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *