Steven Erikson: Deadhouse Gates

Kansi: Deadhouse Gates

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Deadhouse Gates on suora jatko-osa The Gardens of the Moonille. Suosittelen vahvasti ensimmäisen osan lukemista ensin. Erikson ei turhaan selittelyyn sorru.

Kirja jatkaa joidenkin hahmojen tarinaa siitä mihin The Gardens of the Moon jäi, ja esittelee tukun uusia. Siinä missä edellisen kirjan tapahtumat tähtäsivät tiukasti samaan loppuhuipennukseen, Deadhouse Gates etenee löyhemmin.

Edellisen kirjan lopussa Kalam ja Fiddler lupasivat lähteä saattamaan jumalten hernepussina takia kauas kotoaan päätynyttä Apsalar-tyttöä. Paljastuu, etteivät miesten aikeet ole vain ritarilliset, vaan saattomatka tarjoaa tekosyyn yritykselle päästä salamurhaetäisyydelle keisarinnasta.

Tutustumme myös edellisessä kirjassa esiintyneen kapteeni Paranin sisariin. Toinen sisarista, Tavore, on noussut nopeasti keisarinnan lähimmäksi avustajaksi – ja avustaa keisarinnan organisoimissa aateliston puhdistuksissa toisen sisaren, Felisinin, orjaksi kaivoksiin. Tekstijälki on juuri niin rumaa kuin tältä kirjasarjalta voi odottaa.

Seven Citiesin manner nousee kapinaan Malazanien keisarikuntaa vastaan. Erään armeijan komentaja lähtee perääntymään hitaasti, kymmeniätuhansia siviilejä suojaten, mantereen poikki toiseen turvalliseen kaupunkiin. Luvassa on taistelu- ja taktiikkakuvauksia, jatkuvasti piiritettynä elävän armeijan arkea ja tietysti verta, suolenpätkiä ja kunniaa.

Erikson kasaa niin monimutkaisen tarinavyyhdin, että tarkka juonessa mukana pysyminen on vaikeaa. Varsinkin, kun taustaselityksiä ei ole. Joskus motiivit selviävät vasta pitkään jälkeenpäin. Muutama ristiriitaisuus pienissä yksityiskohdissa antaa aihetta epäillä, että kirjailija ei itsekään pysy monimutkaisten kudelmiensa tasalla. Nautinnollisinta onkin vain antaa analysoinnin jäädä ja antaa tarinan tapahtua.

Selkeämmän ja mukaansatempaavamman alkunsa ansiosta Deadhouse Gates on parempi kirja kuin The Gardens of the Moon. Maailma on yhtä väkivaltainen ja alhainen. Hyvä mieli sen lukemisesta ei tule. Sitä yllättävämpää, kun mukana on huumorin murusia. En ollut aluksi uskoa silmiäni. Sitten aloin päästellä epäuskoisia hörähdyksiä.

Tuhatsivuinen mammuttikirjan selättäminen on sen tason  painimatsi, ettei lopussa enää tahdo muistaa mitä alussa tapahtui. Aineksista olisi riittänyt moneen erilliseen kirjaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö suosittelisi sitä sydämeni pohjasta. Päinvastoin — antaumuksella luotu mammuttikirja on aina nautinnollinen mammutti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *