Paul Roland: Deadly duos : Partners in crime and their addiction to murder.

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Viihdeteollisuus tarjoaa katsojille kuvan sarjamurhaajasta hienostuneena ja tyylikkäänä nerona, joka leikittelee poliisin kanssa saadakseen ylivertaisille aivoilleen edes jonkinlaista haastetta. Todellisuudessa sarjamurhaajat ovat älyllisesti heikkotasoisia, kouluttamattomia ja hyvin kaukana kulinaristi Hannibal Lecterista tai oikeutta jakavasta Dexter Morganista. Tuskinpa kukaan näistä hahmoista olisikaan kiinnostunut, jos ne olisivat olleet Fred Westin tai Ian Bradyn, tosielämän sarjamurhaajien, kaltaisia.

Paul Roland on kerännyt Deadly duos -kirjaansa sarjamurhaajapareja. Kirja on kuvitettu yltäkylläisesti, ja tappajien kuvista lukijakin saattaa tähyillä pahuutta. Muutama lavastettu kuva on laitettu kirjaan väkinäisen oloisesti. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja sisältävät vain olennaisen, jos sitäkään. Kuuluisuuksista Roland kirjoittelee enemmän. Kuuluisat murhaajaparit Bonnie ja Clyde, Fred ja Rose West, Ian Brady ja Myra Hindley sekä Kenneth Bianchi ja Angelo Buono käsitellään tarkasti. Varsinkin Fred ja Rose Westin osuus saa lukijan ottamaan uuden kannan julkisuudessa vellovaan susikeskusteluun ja susipelkoon: ihmispelko olisi paljon järkevämpää.

Roland kuvailee lyhyehkösti parien toimintaa ja yrittää kauhistella väräjävällä äänensävyllä näiden käyttämiä kidutuskeinoja. Moralisointi ei huijaa ketään: Rolandin innostuksen kyllä vaistoaa sivuilta. Hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän mene aivan groteskeimpiin yksityiskohtiin, joita monet muut vastaavan kirjallisuuden kirjoittajat mielellään paljastavat, mutta ei hänkään paljoa kainostele.

Suurempi ongelma on Rolandin omat pohdinnat murhaajien motiiveista. Hänen tappajien mielentilaa pohtiva jaarittelunsa ei koskaan pääse takapihalta minnekään, ja joissain tapauksissa hän on täysin eksyksissä: hän ihmettelee kovasti, miksi Paul Bernardo raiskasi ja pahoinpiteli naisia, vaikka tämä oli niin komea, että olisi saanut kenet tahansa naisen muutenkin. Raiskaajat ovat siis rumiluksia, jotka eivät muuten saa seksiä? Paul, ei näin.

Columbinen koulusurmaajien yhteydessä Roland näkee mainitsemisen arvoiseksi kaksi kertaa, että kaikesta huolimatta Eric Harris ja Dylan Klebold eivät kuunnelleet heavya. Koulusurmaajat eivät olleet ”tavallisia lapsia, jotka olivat turmeltuneet kuuntelemalla Black Sabbathia takaperin”. Vai niin. Myös kirjan ainoan kirosanan häveliäs sensurointi huvittaa. Kaiken kidutuksen ja verenvuodatuksen keskellä varmasti juuri kiroilu onkin se asia, joka lukijaa voisi järkyttää.

Kirjaa lukiessa voisi tietysti miettiä, onko soveliasta, että todellisista murhaajista tehdään viihdettä ja että heidän uhrinsa alistetaan kerta toisensa jälkeen yleisön tirkistelynhalun kohteeksi. Tätä voisi tosiaan miettiä. Sen tehtävän annan kuitenkin jollekulle muulle. Itse olen liian alhainen sellaiseen ylevään pohdiskeluun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *