Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Heidi Nummen poikkeuksellinen matkakertomus katsoo monellakin tapaa marginaaliin. Brasiliassa, Paraguayssa ja Boliviassa matkustava Nummi tarkastelee Etelä-Amerikkaa ennen kaikkea sen kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Kirjassa kietoutuu yhteen niin seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen kokemukset, kuin alkuperäiskansojen oikeudet ja luonnonsuojelu. Nämä teemat eivät ole lainkaan niin toisistaan erillisiä kuin voisi ensin kuvitella, mistä Brasilia on hyvä esimerkki.
Brasilia sattuu olemaan maailman johtava maa mitä tulee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sekä ympäristöaktivistien murhiin. Peräti neljäsosa maailmalla murhatuista ympäristöaktiveista tapetaan Brasiliassa ja suuri osa heistä kuuluu alkuperäiskansoihin. Siten nämä yhteen kietoutuneet teemat edustavat paitsi luonnon ja ihmisyhteisöjen monimuotoisuutta niin myös muodostavat yhdessä uhatun elämänkirjon, Nummi kirjoittaa.
Toisaalta Etelä-Amerikassa elää vahvana myös vastarinta ja toivo; lukemattomien vähemmistöjen käymä kamppailu paremman huomisen puolesta. Valitettavasti näiden ihmisten tarina jää kuitenkin länsimaisessa mediassa usein tyystin huomiotta, mikä ei toki ole yllätys sillä Etelä-Amerikka ylipäätään harvemmin näkyy uutisissamme. Se on sääli, sillä meillä olisi paljonkin opittavaa Etelä-Amerikan väestöltä, Nummi uskoo.
Kirjan painotus nimenomaan kansalaisyhteiskuntaan ja sen merkitykseen mietitytti minua kirjan alussa, eikö hallinnot sittenkin olisi tehokkaampi avain yhteiskunnalliseen muutokseen kuin kaikenkarvaiset pienryhmät? Nummi paneutuu juuri tähän kysymykseen puhuessaan bolivialaiselle Pablo Solónille, joka on tunnettu modernisaation kriitikko.
Solón mainitsee miten Evo Moralesin noustessa valtaan tarkoitus oli muodostaa hallitus nimenomaan tällaisista yhteiskunnallisten liikkeiden toimijoista ja näin myös suuren optimismin vallassa toimittiin. Kaikkien merkittävien toimijoiden tuominen yhteen ei kuitenkaan toiminut, sillä kukaan ei jäänyt valtiovallan ulkopuolelle haastamaan sen logiikkaa. Ennen niin voimakkaat ja itsenäiset toimijat jäivät siis tavallaan valtiovallan logiikan loukkuun. Loppujen lopuksi yhteiskunnallisten liikkeiden tulisi aina pysytellä erossa valtiovallasta ja säilyttää itsenäisyytensä, Solón summaa. Solón päätyy samaan johtopäätökseen kuin Antti Halinen kirjassaan Kuuba 2020. Myös Kuuban hallinto imi itseensä kansalaisyhteiskunnan ja yhtä lailla huonoin tuloksin. Itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa voi siis pitää tarpeellisena, jopa välttämättömänä, vastavoimana hallinnolle.
Nummi ei pelkästään tapaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita, vaan työskentelee sellaisessa myös itse. Matkareissu alkaa kahdeksan kuukauden työpanoksella brasilialaisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavassa järjestössä. Tämä on sikäli otollista, että työstä käsin saa erinomaisen näkymän oikeistokonservatismin kurittamaan Brasiliaan. Kyse ei ole vain Bolsonaron hallituksesta, vaan brasilialaisen kulttuurin muutoksesta, jonka taustalla on evankelisen liikkeen suosion nousu. Evankeliskonservatiiveille etenkin sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tullut keskeinen maalitaulu ja niin ollen myös seksivalistuksesta ja seksuaalivähemmistöistä. Surullisena lopputuloksena on HIV-tartuntojen räjähdysmäinen kasvu. Tämä on hyvä esimerkki siitä miten yhteiskunnallinen kehitys voi ottaa myös takapakkia.
Mielenkiintoa kirjassa herätti myös luonnonsuojelullinen näkökulma. Nummi puhuu sademetsien ja luonnonsuojelun surkeasta tolasta, mutta tällä kertaa ei puhuta Amazonista, jonka ongelmat ovat varmaankin jo enemmistölle tiedossa. Sen sijaan kirjassa kiinnitetään huomiota Mata Atlantican ja Paraguayn Gran Chacon -ekosysteemin. Mata Atlantica eli Brasilian rannikkosademetsä on hakattu vain seitsemään prosenttiin alkuperäisestä koostaan ja ennen niin valtava Gran Chaco häviää niin ikään liha- ja soijatuotannon tieltä. Kasvun rajat ovat kuitenkin pian tulossa vastaan, sillä pian ollaan tilanteessa jossa ei ole enää metsää jäljellä raivattavaksi.
Kirjan loppu keskittyykin pohtimaan vaihtoehtoja loputtomalle kasvu- ja kehitysuskolle sekä vaihtoehdottomuuden retoriikalle. Ongelma ei piile vain taloudessamme, vaan kyseessä on oikeastaan myös individualismin illuusio, jossa varsinaista yhteisöä, yhteistä hyvää, ei ole enää olemassakaan. Nykyinen kulttuuri on muuttunut eräänlaiseksi monokulttuuriksi, jossa modernisaatio ja kapitalismi muodostavat sen kollektiivisen tarinan, jota toistetaan kaikkialla. Nummi lainaa Yuval Noah Hararia joka on todennut, että se minkälaisia tarinoita kerromme itsestämme, määrittelee myös elämämme suunnan. Jos siis haluamme todella muuttaa asioita, tarvitsemme myös aivan uuden tarinan, sellaisen joka painottaa sosiaalista pääomaa pelkän talouskasvun sijasta. Voisiko Globaalin Etelän huomioiminen olla ensimmäinen askel tässä muutoksessa? Kenties maailma on muutakin kuin vain länsimainen ymmärrys maailmasta, Nummi pohtii lopussa.
Kaiken kaikkiaan Etelän ääniä onnistuu tavoitteessaan, eli antamaan mielenkiintoisen kurkistuksen Etelä-Amerikan moninaisuuteen ja juurikin niihin tarinoihin joihin emme yleensä törmää. Tietokirjana Etelän ääniä on kuitenkin varsin kevyt, niin kuin matkakertomukset usein ovat. Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia teorioita, joista villein on varmasti Donna Harawayn Cthulhu-mytologiasta ammentava feministinen teoria, joka ainakin itselläni meni aivan yli hilseen. Myös lopun yhteenveto jäi hieman pinnalliseksi, mutta siitäkin huolimatta kirja onnistuu olemaan kyllä ajatuksia herättelevä ja se on myös viihdyttävästi kirjoitettu. Etelä-Amerikasta ja matkakertomuksista kiinnostuneille Etelän ääniä on siten ilman muuta suositeltavaa luettavaa.