Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nykykulttuurissa ulkonäön merkitys korostuu enemmän kuin ehkä koskaan, mutta millä hinnalla? Etelä-Koreassa työskennellyt toimittaja Elise Hu tarkastelee tätä kysymystä maan kulttuurin kautta, joka on varoittava esimerkki jota kohti saatamme olla marssimassa muuallakin maailmassa.
Kirjan aihe herättää tietysti heti kysymyksen: miksi juuri Etelä-Korea on tässä suhteessa erityisen ongelmallinen maa? Vastaus on pitkä, mutta aloitetaan maan nopeasti kasvavasta kauneuskirurgia- ja kosmetiikkateollisuudesta, jotka nykyään lyö laudalta jopa Etelä-Korean telakka- ja muun teollisuuden, joilla maan varallisuus alunperin rakennettiin.
Maassa oli vuonna 2006 350 kosmetiikkabrändiä, mutta 2020 niitä oli jo lähestulkoon 9000. Meikkibrändejä tunteville tämä tuskin tulee yllätyksenä, sillä korealaiset alan yritykset trendaavat nykyään Suomessakin. Suosion takana ei piile pelkästään se, että eteläkorealaisessa kauneusteollisuudessa riittää tarjontaa, vaan myös se, että se on niin paljon edellä muuta maailmaa. Kosmetiikkateollisuuden innovaatiot tulevat paljolti nykyään Etelä-Koreasta, ja myös kauneuskirurgiassa tehdään operaatioita, joita muualla harvemmin nähdään, kuten koko kasvojen muodon muuttavaa leukakirurgiaa.
Etelä-Korean johto kauneusteollisuudessa ei ole mikään sattuma. Ensimmäisen askeleen otti autoritäärinen diktaattori Park Chung-hee, joka presidenttikaudellaan 1963–1979 rajoitti ulkomaalaisten tuotteiden – myös kosmetiikan – myyntiä Koreassa ja kaatoi rahaa kotimaisen teollisuuden kehittämiseen. Myöhemmin 1998 presidentti Kim Dae-jung loi strategian jossa keskityttiin korealaisen viihdekulttuurin kehittämiseen ja globalisointiin. Ensimmäiseksi hitiksi osoittautuivat korealaiset saippuaoopperat, jotka niittivät mainetta jo 1990-luvulla, ja sen jälkeen maailman on valloittanut valtavan suosittu k-pop-ilmiö. Tätä maailmanvalloitusta tukee valtionvirasto KOCCA, eli Korea Creative Content Agency, vapaasti käännettynä Luovan sisällön virasto. Valtio myös antaa kosmetiikkayrityksille anteliaita veroalennuksia. Strategia on osoittautunut suureksi menestykseksi, ja se on tuonut valtiolle ja teollisuudelle miljardituotot.
Ei kuitenkaan hyvää ilman huonoa. Kirjan kautta avautuu näkymä todelliseen hyperkapitalistiseen yhteiskuntaan: yhteen maailman rikkaimmista maista, joka on samalla yksi epätasa-arvoisempia, ja jossa naisten oikeudet ovat huonoimpia teollistuneiden maiden joukossa.
Kuten Elise Hu Korean kilpailulkulttuuria kuvaa, maassa ei etsitä omaa henkilökohtaista tietä, vaan pyritään olemaan parempia kuin muut: ammatillisesti, rahallisesti ja ulkonäöllisesti. Oman paineensa kilpailukulttuuriin tuo Etelä-Korean kulttuurin kollektiivisuus. Tärkeintä on harmonia, se että ei loukata muita, eikä erottauduta muista. Mitä tämä käytännössä varsinkin naisille tarkoittaa on kohtalaisen ahdistavaa luettavaa. Hu mainitsee ohimennen yhden seikan, joka tuntuu symbolisoivan korealaista mentaliteettia laajemminkin. Korealaisissa vaatekaupoissa on tyypillistä, että niissä myydään vain yhtä kokoa. Viesti on selvä. Vaatteiden tehtävä ei ole sopia ihmisille, vaan ihmisen tulisi sopia vaatteisiin, tarkalleen ottaen kokoon, johon mahtuu noin 45-50 kilon painoinen nainen.
Ahdistavat ideaalit näkyvät siinä, miten alipainoisten naisten määrä nousi Etelä-Koreassa 60% vuosien 1998–2007 välillä, mutta ihanteilla on vielä tätäkin laajempi vaikutus. Yhä useammat korealaiset kokevat, että kauneus on hinta joka on maksettava jos ylipäätään haluaa päästä työelämään. Aivan tavallisiinkin töihin on alettu suhtautumaan kuin niihin palkattaisiin malleja. Pituudella, painolla ja kasvojen kauneudella on työtä hakiessa paljon väliä. Kauneudesta on suorastaan tullut osa eettistä elämää, huomaavaisuutta muita ihmisiä kohtaan. Kun nainen jättää tällaisen “kohteliaan huomaavaisuuden” huomiotta, kuten kävi 2018 kun uutisankkuri Yim Hyun-ju erehtyi pitämään aamulähetyksessä silmälaseja, voi yleisön reaktiot olla rajuja.
Juuri 2018 sai alkunsa naisten #EscapeTheCorset-liike, jossa vastustetaan naisten vastaista väkivaltaa, naisten hyvin yleistä salakuvaamista ja ylipäätään “modernin päivän korsettia”, eli ahdistavia kauneusihanteita. Liikkeelle on selvästi tarvetta, sillä peräti 90% väkivaltarikosten uhreista on Etelä-Koreassa naisia. Liikkeen naiset tekevät vastarintaa jättämällä meikkaamatta ja pukeutumalla löysiin epämuodikkaisiin vaatteisiin. Tämä ei suomalaisen korvaan kuulosta kovinkaan radikaalilta, mutta Etelä-Koreassa seuraukset voivat olla naiselle vakavia: suku voi irtisanoutua mustasta lampaasta, nainen voi saada potkut ja jopa joutua väkivallan kohteeksi. Erityisen paha asia on jos nainen leikkaa lyhyet hiukset, sillä ne tulkitaan “feministiseksi”, mikä on kuin kuoleman suudelma Etelä-Koreassa, kuten Hu asiaa kuvaa.
Samaan aikaan kauneusteollisuus tarjoaa meritokraattista fantasiaa, miten ulkonäön loputon hiominen “voimaannuttaa”. Kaikki on mahdollista kunhan vain leikkelee kasvonsa ja pukee vartalonsa näyttääkseen täsmälleen samalta kuin kaikki muut.
Kirjan lukemisesta tuli hieman samanlainen olo kuin Minja Mäkelän kirjasta K-pop : Unelma huomisesta. Kuten tuon kirjan arvostelussa kirjoitin, Etelä-Korean todellisuus tuntuu välillä siltä kuin se olisi repäisty jostain painajaismaisesta Black Mirrorin jaksosta. K-pop itsessään toki liittyy myös Elise Hun kirjan aihepiiriin. Kauneusihanteet leviävät viihdeteollisuuden myötä, mutta vielä suurempi ongelma on itse internet ja sosiaalinen media, joista Hu kirjoittaa kirjan loppupuolella paljon. Tiktok on muistutus siitä, miten nykyajan ihanteet ovat yhä enemmän algoritmien ajamia, mikä johtaa kauneuskäsityksen homogeenisuuteen. Lopputulos on kuin panoptikon-vankila, jossa valvomme itse itseämme, jotta täyttäisimme huomiotalouden aina vain tiukentuvat ulkonäkövaatimukset.
Flawless tekee teräviä huomioita miten kauneus vaikuttaa seksististen valtarakenteiden kanssa ja mistä kumpuaa yhteiskunnan pakkomielle naisten kauneuteen. Hu esittää myös ratkaisuja, joista olennaisin on monipuoleinen mediarepresentaatio. Olisi tärkeää, että näemme mediassa eri näköisiä ja kokoisia ihmisiä, sillä mitä kapeampi käsityksemme kauneudesta on, sitä suurempi osa ihmisistä väistämättä lukeutuu epäkelpoon kategoriaan. Hu ei kuitenkaan ajattele, että kaikkia ihmisiä tulisi ajatella “kauniina”, vaan että kaikilla ihmisillä on arvo, ja tuo arvon olisi parempi perustua persoonan ja ystävällisyyden kaltaisiin hyveisiin kuin ulkonäköön.
Korealaisessa kulttuurissa on tietysti omalaatuisia piirteitä, jotka omalta osaltaan selittävät, miksi kauneus on maassa niin valtavan tarkastelun alla. Hu on kuitenkin epäilemättä oikeassa siinä, miten Etelä-Korea on myös esimakua siitä mikä voi olla todellisuutta pian myös muualla. Flawless pistää onnistuneesti pohtimaan kauneuden standardeja ja niihin liittyvää yhteiskunnallista painetta, mutta ylipäätään sitä miksi naiseus on jotain jota pitää loputtomasti kultivoida ja parannella muiden katsottavaksi.