Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toisinaan kirjoilla on kauniit kannet, toisinaan ei. Halun politiikka menee jälkimmäiseen kategoriaan: tämän kirjan kannet eivät onnistu herättämään lukuhalua. Suomenkielinen nimikin on vähän laimea. Alkuteoksen kansi ei ole sen kummempi, mutta englanninkielinen nimi The Right to Sex on iskevämpi ja tarttuu heti yhteen kirjan peruskysymyksistä. Onko ihmisillä oikeutta seksiin?
Tätä kysymystä ja muita seksiin liittyviä julkisia merkityksiä purkamaan lähtee Amia Srinivasan (s. 1984), Oxfordin yliopiston politiikan tutkimuksen professori, jonka koulutustaustasta löytyy niin feminismin historiaa kuin metafilosofiaa. Kannuksia siis löytyy ja taitoa kirjoittaa nasevasti. Tämä esseekokoelma on Srinivasanin esikoiskirja, taustalla on toki paljon akateemista kirjoittamista ja tieteenalan popularisointia. Lähtökohta esseille on varsin angloamerikkalainen, mikä haittaa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tämä kulttuuri meillekin kyllä suodattuu, vaikka kulttuurierojakin kyllä näkyy.
Teoksen kuusi esseetä pyörivät seksin ympärillä. Tekstit ovat laveita ja käsittelevät aiheitaan hyvin leveällä sudilla. Ne eivät myöskään anna yksinkertaisia ja helppoja vastauksia. Jos tämän kirjan haluaisi tiivistää yhteen lauseeseen, se voisi kuulua vaikkapa näin: ”seksuaalisuuden politiikka on monimutkaista”. Srinivasan on vahvasti intersektionaalinen feministi. Hän nostaa esiin etnisyyden merkitystä monessa kohtaa ja tarkastelee valkoista feminismiä osin ulkopuolisen silmin.
Ensimmäinen teksti ”Miesten vastainen salaliitto” alkaa perusteettomista raiskaussyytöksistä ja laajenee siitä Me Too -liikkeen lieveilmiöiden tarkasteluun. Tekstissä on monia oivaltavia kohtia. Vaikkapa tämä:
Intersektionaalisuuden keskeinen oivallus on se, että mikä hyvänsä vapautusliike – feminismi, rasismin vastainen liike, työväenliike – joka keskittyy vain siihen, mikä viiteryhmän jäsenille (naiset, rodullistetut, työväestö) on yhteistä, muuttuu liikkeeksi, joka hyödyttää eniten niitä ryhmän jäseniä, jotka ovat vähiten sorrettuja.
”Puhun opiskelijoilleni pornosta” käsittelee feminismin ja pornon välistä vaikeaa suhdetta ja sitä, miten pornon valtavirtaistuminen on asiaan vaikuttanut. Vanhat pornosodat näyttäytyvät eri valossa, kun niitä katselee nykyisen internetpornon parissa varttuneen sukupolven näkökulmasta. Etenkin pojille porno näyttäytyy seksin auktoriteettina, joka opettaa, millaista hyvä seksi on. Merkittävä ongelma onkin, ettei kelvollista seksuaalikasvatusta ole saatavilla – Yhdysvalloissahan monissa paikoin sitä ei ole tarjolla ollenkaan, tai se puhuu vain pidättäytymisestä. Mutta auttaako sekään? Miten seksikasvatusta sitten opetetaan? Opettajatkin katsovat pornoa. Kysymykset ovat mutkikkaita.
Incel-massamurhaaja Elliot Rodgerista käyntiin ponkaiseva ”Oikeus seksiin” on kirjan parasta antia. Se käsittelee incel-ilmiötä (involuntary celibacy, tahdonvastainen selibaatti) ja seksuaalisen halun politiikkaa laajemminkin. Elliot Rodger ei ole ainoa ihminen, joka on perustellusti tai perusteettomasti kokenut joutuvansa suljetuksi ulos seksin piiristä. Aasialaistaustaiset miehet esimerkiksi kokevat usein olevansa ei-toivottuja seksi- ja suhdekumppaneita. Cis-lesbojen haluttomuus huomioida transnaisia mahdollisina seksikumppaneina on toinen esimerkki. ”Kenelläkään ei ole taattua oikeutusta seksiin, ja jokaisella on oikeus haluta mitä haluaa, mutta henkilökohtaiset mieltymykset […] ovat harvoin vain henkilökohtaisia”, Srinivasan toteaa. Asia on monimutkainen. Srinivasan lopettaa esseensä kuitenkin kauniisti:
Parhaimmissa tapauksissa – tapauksissa, joihin voimme perustaa toivomme – halu voi vastustaa valintoja, joita politiikka on tehnyt puolestamme, ja valita itse.
Tämä on sen verran mutkikas ja asioiden ytimessä oleva kysymys, että esseetä seuraa jatkokirjoitus, jossa Srinivasan käsittelee vielä 88-kohtaisen listan kautta esseen julkaisemisen jälkeen esiin nousseita kysymyksiä ja esseen saamaa palautetta. Listalta löytyy paljon terävää pohdiskelua esimerkiksi aasialaisyhteisön erityispiirteistä ja inceleistä.
Tämä on incel-ilmiön ytimessä piilevä syvä ristiriita: incel-miehet asettuvat vastustamaan seksuaalisia markkinoita, joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta sitovat itsensä tiukasti statushierarkiaan, joka näitä markkinoita muovaa.
Tämä on hyvin sanottu. Olenkin sitä mieltä, että patriarkaatti pitäisi romuttaa ja incel-miehet, jotka raivoavat naisille ja feministeille, vastustavat sitä tahoa, joka olisi parhaassa asemassa heitä auttamaan ja joka tarjoaa heille parhaimpia ratkaisuja.
”Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa” käsittelee ongelmia, joita liittyy opiskelijoiden ja professorien välisiin seksisuhteisiin, myös silloin kun suhteet ovat täysin suostumuksellisia. Tämä on kirjan esseistä se, jossa eniten näkyy, että nyt ei ehkä ihan olla suomalaisittain relevantin kulttuurin äärellä. Suomalaisten yliopistojen massaluentojen maailmassa tämä ei tunnu ihan merkitykselliseltä. Pohdiskelu siitä, miten opiskelijat ovat täysi-ikäisyydestään huolimatta lapsenkaltaisessa asemassa, jossa he eivät voi antaa pätevää suostumusta, on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista.
”Seksi, pakkovalta ja kapitalismi” käsittelee feminismin ja valtiollisen pakkovallan suhdetta. Erityisesti tämä näyttäytyy kysymyksessä suhteesta prostituutioon. Sehän on vahvasti feministejä jakava kysymys, jossa osa ajaa täyskieltoa ja osa sallivampaa suuntaa. Joskus tuntuu, että toiset näkevät prostituution pelkästään orjakauppana ja toiset pelkästään vapaaehtoisesti alalla toimivien seksityöläisten uravalintana. Totuus on tietysti nämä molemmat yhtä aikaa. Srinivasan toteaa myös selkeästi, että miten seksityötä sitten rajoitetaankaan, vakio on, että seksityöläiset kärsivät joka tapauksessa. Mutta onko oikein vahingoittaa seksityöläisten asemaa, jos tavoitteena on parempi todellisuus, jossa seksityötä ei ole? (Jos nyt unohdetaan se, että sellainen tulevaisuudenkuva ei tunnu erityisen uskottavalta.)
Halun politiikka on ajatuksia herättävä kirja, joka tarkastelee kysymyksiään ilahduttavan monimutkaisesti ja sotkuisesti. Eiväthän nämä ole mitään helppoja kysymyksiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkasteluun otetaan muitakin näkökulmia kuin vauraat valkoiset ihmiset, saadaan usein huomata, että se, mikä on valkoisille hyvinvoiville naisille parasta, ei välttämättä ole sitä huonompiosaisille mustille. Jos haluaa ravistella omaa ajatteluaan sukupuolten välisen vallankäytön monimutkaisista kysymyksistä, Amia Srinivasan tarjoaa siihen moderneja ja hyödyllisiä työkaluja. Aiheen luulisi sentään kiinnostavan useimpia.
Teoksen on suomentanut Laura Lahdensuu, joka on tehnyt käännöksen kanssa hyvää työtä. Srinivasanin teksti on välittynyt suomeksi enimmäkseen kuulaana ja selkeänä.
