Lindsey Hilsum: Hiekkamyrsky

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Keväällä 2011 Libyaa 40 vuotta hallinnut diktaattori Muammar Gaddafi ja hänen sukunsa syrjäytettiin vallasta kapinallistaistelijoiden ja Naton avulla. Osa Gaddafin suvusta pääsi pakoon Libyasta, mutta Muammar Gaddafi kohtasi matkansa pään omien kansalaistensa käsissä ja hänen seuraajakseen kaavailtu Saif al-Islam vangittiin odottamaan oikeudenkäyntiä.

Arabikevään alkaessa seurasin uutisia innostuneena. Tunsin katsovani jotain rohkaisevaa ja hienoa. Elimme mielenkiintoisia aikoja, jotka loivat toivoa demokratian kehittymisestä ja saivat diktaattorit kaikkialla maailmassa näkemään kylmännihkeitä painajaisia. Unohdin, että tällainen idealismi oli tuhoon tuomittua. Jalot aatteet ovat toissijaisia veren, sisällissodan, politiikan ja siviiliuhrien rinnalla. Onneksi toimittaja Lindsey Hilsum valottaa Libyan kansannousun todellisuutta minun kaltaiselleni ihanteellisuutta vaalivalle naiiville eurooppalaiselle. Demokratia sai toteutumansa Libyassa, mutta harva asia vallankumouksessa oli jalo tai kaunis. Vapautuminen sorrosta oli enimmäkseen vain taistelua öljystä tai uskonnosta.

Hiekkamyrskyssä mikään ei ole yksiselitteisen mustavalkoista, ja Muammar Gaddafista annetaan monipuolinen kuva. On ansiokasta, ettei Hilsum sorru kuvailemaan vain Gaddafin huonoja puolia. Hiekkamyrskyssä Gaddafi näyttäytyy sekä kansaansa murhaavana tyrannina että Etelä-Afrikan apartheidia vastustaneena sankarina, jota Nelson Mandela arvosti. Gaddafi oli omalaatuinen mielipuoli, jolla on naispuolisten henkivartijoiden kaarti ja Botox-riippuvuus, mutta hän oli myös bisnesmies, joka osasi kiristää kansainvälisiltä öljy-yhtiöiltä kelvollisen tuoton maansa öljyvaroista. Hän oli tienraivaaja, joka oli edesauttamassa Afrikan unionin syntymistä mutta samalla säälimätön itsevaltias, joka tukahdutti oman kansansa. Gaddafi oli valtiomies, jonka luokse kollegat jonottivat, mutta hän oli myös diktaattori, jonka entiset liittolaiset ja Nato työnsivät pois vallasta.

Hilsum kirjoittaa sujuvasti ja asiantuntevasti. Hän häivyttää itsensä toimittajamaisesti taustalle ja suhtautuu asioihin objektiivisesti. Kukaan hänen kirjassaan ei ole synnitön. Hiekkamyrskyssä kuvataan suurvaltapolitiikkaa, jonka päämäärien mukaan Gaddafi oli vuoroin sankari, vuoroin konna. Samaan aikaan, kun Euroopassa oltiin huolestuneita Libyan tilanteessa, eurooppalaiset valtiot myivät aseita Libyaan sen minkä ehtivät. Tony Blair halusi ehdottomasti kuvauttaa itsensä Gaddafin teltassa. Öljy-yhtiöt ahersivat. Jokainen yritti saada Libyasta irti kaiken mahdollisen. Jos kansa kärsikin Gaddafin otteessa, mitä siitä? Öljy on ainoa asia, joka merkitsee.

Hilsumin kirjassa tarkastellaan paitsi Muammar Gaddafin pitkää sortohallintoa myös kansalaisten kokemuksia tyrannivaltiossa. Monia kidutettiin, televisiossa näytettiin teloituksia, turvallisuuspalvelu vahti jokaista. Turvallisinta oli olla hiljaa eikä arvostella sanallakaan maan hallintoa. Vallankumouksen jälkeen asioiden odotettiin paranevan, mutta ilmassa on pettymystä: Libyasta ei tullutkaan paratiisi, vaan maa, jonka uudistuminen on valtava haaste. Libya on jakautunut ja väsynyt. Uusi hallinto, joka haluaisi ottaa islamin šaria-lain ohjenuorakseen, ei ole kaikille mieluisa. Gaddafin kuoleman jälkeen kumottiin nopeasti laki, jolla oli aiemmin kielletty moniavioisuus. Sen kuuleminen sai erään naiskapinallisen puuskahtamaan: ”Tämänkö takia me taistelimme? Jotta libyalaiset miehet voisivat ottaa neljä vaimoa?”

Gaddafin kuolema kiinniottajiensa käsissä herätti maailmalla huomiota. Hänen kokemansa kuolema ei ole hyväksyttävä, mutta ymmärrettävä. Vallankumous mursi ne inhimilliset tunteet, jotka ennen vallankumousta oli pitänyt tukahduttaa. Vuosikymmenten pelko ja sorto purkautuivat tavalla, joka ei ole ihmisarvolle kunniaksi mutta ei ole sille vierastakaan. Media jätti kenties tietoisesti, hienovaraisuuttaan, mainitsematta, että ennen kuolemaansa Gaddafi sodomisoitiin metallitangolla. Voidaanko Gaddafin kuolintapa luokitella kostoksi vai oikeudenmukaisuudeksi? Oliko miehellä, joka oli sortanut omaa kansaansa yli 40 vuotta, oikeutta saada puolueeton oikeudenkäynti ja inhimillinen vankeusrangaistus? Tämä on yksi oikeusvaltion vahvuutta mittaavista ydinkysymyksistä. Libyalaiset vastasivat siihen omalla tavallaan. Heidän toinen tilaisuutensa tulee, kun Saif al-Islamin oikeudenkäynti alkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *