Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luonnonhistoriasta löytyy paljon kiinnostavaa, mutta kasvien evoluutio on jäänyt minulla pienemmälle huomiolle. Biologi George David Haskell harmittelee kirjassaan, että tämä on yleinen asenne. Kukkakasveja erityisesti tarkastellaan lähinnä niiden ulkonäön kautta, ikään kuin niillä ei olisi maailmalle muuta annettavaa kuin kauneutensa. How Flowers Made Our World korjaa tämän näkemyksen, sillä kirja on kertomus suoranaisesta vallankumouksesta. Haskell käy kukkakasvien historiaa läpi kiehtovien yksittäisten esimerkkien kautta: omat lukunsa saavat niin muinaiset magnoliat, isotöyhtöangervot, orkideat, ruohokasvit, meriruohot, ruusut, tee kuin orvokitkin.
Kukkakasvit kehittyivät elämän historiassa suhteellisen myöhään, noin 130–250 miljoonaa vuotta sitten, kun suurin osa monisoluisten eläinten pääryhmistä kehittyi vähintään 500 miljoonaa vuotta sitten. Ilmestymisensä jälkeen kukkakasvit pistivät kuitenkin nopeasti pakan uusiksi, ja nykyään suurin osa ekosysteemeistä nojaa juuri kukkakasveihin. Tämä pätee myös meihin ihmisiin. Missä me lajina olisimme ilman mahdollisuutta viljakasveihin, hedelmiin tai edes marjoihin?
Ennen kukkakasveja maapalloa hallitsivat sanikkaiset ja paljassiemeniset kasvit (kuten havupuut), jotka luottivat tuulipölytykseen. Kukkakasvit puolestaan luottavat yhteistyöhön. Niiden kehittämät värikkäät terälehdet, tuoksut ja makea mesi houkuttelevat paitsi hyönteisiä myös monia lintuja sekä lepakoita, mikä teki kasvien lisääntymisestä moninkertaisesti kohdennetumpaa ja tehokkaampaa.
Kasvit alkoivat hyödyntää eläimiä myös siementensä levittämiseen. Kukkakasvien siemenet kehittyvät suojassa emiön sisällä, ja tämä suojarakenne kehittyy usein hedelmäksi. Kun eläin syö ravinteikkaan hedelmän, siemenet kulkevat sen ruoansulatuskanavan läpi ja päätyvät uuteen paikkaan ja vieläpä valmiin lannoite-erän saattelemana. Tämä mahdollisti kasvien levittäytymisen täysin uusille asuinalueille paljon nopeammin kuin pelkän tuulen tai veden varassa.
Haskell innostuu kuvaamaan, miten erikoinen tämä muutos pohjimmiltaan oli. Siitä asti, kun elämä oli siirtynyt maalle, olivat eläimet muodostaneet kasvillisuudelle lähinnä jatkuvan uhan. Kukkakasvit käänsivät tämän valtasuhteen päälaelleen: eläimistä tulikin niiden kumppaneita, joskus jopa uhreja, mutta pääsääntöisesti suhde on hyödyttänyt kumpaakin. Hyönteiset ja kasvit alkoivat muovata toistensa kehitystä, mikä on johtanut nykyiseen hyönteisten, kasvien ja myös lintujen valtavaan lajikirjoon.
Kyse on kuitenkin vielä tätäkin suuremmasta muutoksesta, sillä kukkakasvit ovat planeetan historian voimakkaimpia ekosysteemi-insinöörejä: ne muokkaavat ympäristöä fyysisesti, kemiallisesti ja biologisesti sellaiseksi, että kukkakasvit ja niiden kanssa elävät lajit menestyisivät parhaiten.
Hyvä esimerkki tästä on sademetsät. Kukkakasvit haihduttivat vettä ilmaan paljon tehokkaammin kuin mikään aiempi kasvillisuus, joten ne kirjaimellisesti muuttivat planeetan sademääriä ja loivat pohjan nykyisenkaltaisille tiheille ja kosteille sademetsille. Ristiriitaista kyllä, sama kasviryhmä on myös erikoistunut tulen hyödyntämiseen ja jopa sen sytyttämiseen. Heinäkasvit ovat maapallon ehdottomia tulenarkuuden mestareita ja ne ovat kehittyneet aktiivisesti lietsomaan sitä ja käyttämään sitä strategisena aseena muiden kasvien syrjäyttämiseen.
Suurin yllätys on kuitenkin meriruoho, joka teki sen mihin mikään muu kukkakasvien ryhmä ei pystynyt: se palasi takaisin mereen. Meriruoho ei kuitenkaan ole vain passiivinen selviytyjä. Ruohot muokkaavat merenpohjaa ja rannikoita aivan samalla tavalla kuin heinät muokkaavat savanneja maalla. Meriruohot estävät tehokkaasti rannikkoeroosiota ja pitävät meriveden kirkkaana, koska ne vangitsevat leijuvan aineksen pohjaan. Tämä luo ruohikon suojiin tyynen keitaan, jossa hienojakoiset ravinteet pääsevät laskeutumaan pohjaan, mikä puolestaan on elintärkeä poikaskoti tuhansille kalalajeille, äyriäisille ja nilviäisille, ja ruoka-aitta niitä syöville eläimille.
Koska meriruohot sitovat sedimenttiä niin tehokkaasti ja elävät vähähappisessa pohjamudassa, kuollut meriruohomassa ei myöskään lahoa nopeasti. Ne siis hautaavat hiilen sadoiksi tai tuhansiksi vuosiksi merenpohjaan. Tätä kutsutaan siniseksi hiileksi (blue carbon), ja meriruohot tekevät työnsä paljon tehokkaammin pinta-alaa kohden kuin maalla kasvavat sademetsät.
Miksi kukkakasvit ovat näinkin sopeutumiskykyisiä? Se johtuu niiden geneettisestä omalaatuisuudesta, sillä niiden evoluutio nimittäin toimii tuplateholla ja rikkoo sääntöjä, joita olemme tottuneet pitämään evoluution lakeina. Meillähän on tapana ajatella evoluutiota äärimmäisen hitaana prosessina, jossa pienet muutokset kasautuvat miljoonien vuosien aikana. Kukkakasvit kuitenkin osoittavat, että kehitys voi loikata eteenpäin silmänräpäyksessä.
Useimmilla organismeilla kromosomien kopioituminen on negatiivinen asia, ihmisillä jo yhden ylimääräisen kromosomin seuraukset ovat merkittäviä (esimerkiksi Downin syndrooma), ja koko genomin kahdentuminen olisi käytännössä jo yhteensopimaton elämän kanssa. Kasville ja erityisesti kukkakasveille kromosomien kopioitumisesta eli polyploidiasta ei ole samanlaista haittaa. Alkuperäiset geenit jatkavat normaalia työtään ja ylimääräiset kopiot vapautuvat ”vapaaseen kokeiluun”, jolloin niihin voi kertyä mutaatioita ilman, että kasvi kuolee.
Menemättä teknisiin yksityiskohtiin sen kummemmin, kun kasvin kromosomisto moninkertaistuu, se ei yleensä voi enää lisääntyä alkuperäisen kantalajinsa kanssa, koska niiden kromosomit eivät sovi vastakkain. Tämä tarkoittaa, että yksi ainoa mutanttiyksilö voi synnyttää välittömästi uuden lajin. Yksinäinen mutantti ei kuitenkaan joudu geneettiseen umpikujaan, sillä monet kukkakasvit kykenevät pölyttämään itsensä tai monistumaan kasvullisesti. Juuri polyploidia selittää erityisesti sen, miksi kukkakasveilla on niin valtava lajimäärä verrattuna esimerkiksi havupuihin.
Kirjan lopussa palataan vielä eläinten ja kukkakasvien väliseen yhteistyöhön, meihin ihmisiin nimittäin. Meillä jos kenellä on puutarhurin kokemusta, mutta lopputulos ei ole aivan niin hedelmällinen kuin voisi kuvitella. Jalostamme kauniita kukkia, jotka eivät kuitenkaan kykene ruokkimaan hyönteisiä, ja siirtelemme kasveja ympäri maailmaa ympäristöihin, joissa niiden yhteistyö eläimistön kanssa ei toimi. Ei ihme, että hyönteispopulaatiot ovat romahtaneet ja lintujen pesintä on muuttunut vaikeaksi.
Tässä onkin todella erikoinen ristiriita joka käy ilmiselväksi kun Haskell viettää aikaa Chelsea Flower Showssa, eli maailman kuuluisammassa puutarhanäyttelyssä. Miten valtava kontrasti onkaan sen välillä, että ihmiset rakastavat kukkia ja käyttävät paljon aikaa ja rahaa niihin, mutta silti emme kykene näkemään niitä niiden omilla ehdoillaan. Tässä ympäristössä luonto on vain näyttämö ihmisen nautinnolle, irrotettuna kaikesta siitä mikä tekee siitä luonnon.
Toisaalta ihmekö tuo. Vaikka peruskoulusta tietysti muistuu mieleen emit ja hedet ja vastaavat yksityiskohdat, niin laajempi näkökulma kukkakasvien ekologiasta ja merkityksestä jää helposti kaukaiseksi. How Flowers Made Our World onnistuu kuromaan kiinni juuri tämän aukon sivistyksessä. Harva kirja onnistuu näyttämään jonkin näinkin ”arkisen” asian täysin uudessa valossa, eikä lukijan tarvitse olla edes viherpeukalo nauttiakseen lukukokemuksesta.