Kun loppukeväästä päivät vähitellen pitenivät ja iltojen lähes loppumaton sinisyys painoi päälle, ajautui kirjailija Joan Didion kirjoittamaan menetyksestä, muistoista, vanhenemisesta, haurastumisesta ja – kuolemasta. Melankolinen mielenmaisema kumpuaa siitä, kuinka Didion haluaa kirjoittaa ulos itsestään tyttärensä menehtymisen. Adoptiotyttären, pitää täsmentää, sillä tällä seikalla on ollut aina suuri merkitys sekä Didionille että aivan vastasyntyneenä hänen ja hänen aviomiehensä huomaan päätyneelle Quintanalle.
Niin kuin jos joku kuolee, ei sitä saa jäädä vatvomaan.
Nämä Quintana-tyttären sanat ovat kuin mantra Didionille. Hän ei ole valmis luopumaan. Mitä hänelle jää, jos hänelle ei jää tytärtään? Muistamisen kipeys mutta toisaalta muistamisen rakkaus, rakkauden muistot – niistä kai me koostumme, ajattelevat, yksinäiset sieluparat.
Iltojen sinessä oli minulle ensikosketus Joan Didionin kirjoituksiin. Tämä vanhuudentyö tutkii paljon paitsi kuolemaa myös itse vanhenemista ja haurastumista kohti vääjäämätöntä. Mitä jos minulle käy jotain vakavaa? Kenen pitäisi tietää? Ja miksi? Vanhemmuuteen kuuluu kasvu, vanheneminen ja ihmissuhteiden muuntuminen.
Iltojen sinessä tarjoaa kiehtovan kurkistuksen Quintanan lapsuuteen 1960- ja 70-luvuilla, jolloin Didion puolisoineen vaikutti amerikkalaisissa rikkaissa älykköpiireissä. Didion pohtii, miten outoja tuolloin tavalliset asiat olisivat nyt. Mitkä kontrastit hän luokaan!
Parasta Iltojen sinessä on päästä kuitenkin seuraamaan kirjailijan luovaa prosessia. Koko kirja on enemmän tai vähemmän yhden ajatuksen ympärille kietoutuva keitos, jossa itsereflektionsa kanssa painiva Didion ei ehkä lopulta sitten saa puristetuksi ulos ainakaan kokonaan ristiriidatonta kokonaisuutta. Mutta juuri noissa rosoissa, joissa kirjailija osoittaa haavoittuvuutensa, Iltojen sinessä on parhaimmillaan. Melko lyhyen kirjan nautiskeluun suosittelen vankkaa kertaistumista!








