Laura Honkasalo: Kaapin henki : tavaravaivaisen tunnustuksia

Osta kirja itsellesi

Lapsuuden tavarat, kirjat, leikkikalut. Kirpputorit ja roskalavoilta dyykkaaminen. Osto- ja myyntiliikkeet, antiikkikaupat, netin ihanuudet. Perityt posliiniserviisit ja toppatuolit. Konmaritus. Rönsyily ja minimalismi. Kaiken sälän arvioiminen ja kuolinsiivous. Ja kuitenkin kaikki se roina, mitä ihmiseltä jälkeen jää. Voi tavaroiden taikuutta!

Laura Honkasalo on kirjoittanut tapansa mukaan viehättävän kirjan tavaroista, niiden hengestä sekä keräilystä ja luopumisesta. Hän kertoo 1970-luvun vasemmistolaisen perheen periaatteista tavarameressä: kiellettyjä olivat muun muassa värityskirjat, jotka tappoivat luovuuden, ja huopakynät vain jostain tuntemattomasta syystä. ”Oli rasittavaa kuunnella loputtomiin luentoja köyhistä lapsista, joilla ei ollut ollenkaan leluja. Väsytti kun kerrottiin kauhujuttuja rikkaiden perheiden vesoista, jotka saivat mitä tahansa keksivät pyytää.”, Honkasalo muistelee. – Tavaroihin liittyvien muistojen kertojana hän onkin vertaansa vailla, ovat kysymyksessä sitten lasten leikkikalut, mukit, nukkekodit tai muistikirjat, mutta taitavasti hän osaa myös koota erilaisten esineiden talismaniarvoa: kun ihmisiltä on kysytty, onko heillä talismaneja tai amuletteja, on vastaus yleensä kielteinen, mutta yritäpäs kajota vaikka työpaikan lempimukiin…

Honkasalo kirjoittaa mielenkiintoisesti myös minimalismista ja siihen liittyvistä arvoista. Itse hän ei ilmeisestikään koe olevansa minkään luokan minimalisti. Jonkinlaisena minimalistina itseään kai piti elämästään kirjankin tehnyt Cait Flanders, joka ajautui kymmenientuhansien dollarien velkoihin, mutta ei suinkaan pitänyt itseään shoppailuaddiktina, koska kulutus ei kohdistunut konkreettisiin vaatteisiin ja meikkeihin, vaan ulkona syömiseen, rattoisiin ravintolailtoihin ja alkoholiin. Honkasalo toteaa vähän surumielisestikin: ”Mekanismi oli kuitenkin sama: mikään ei riittänyt, onni pakeni aina.”

Tavaraa lienee Suomessa yksinkertaisesti liikaa. Mitä sitten tehdä ylimääräisille, kun ei niitä voi sukupolvelta toiselle kovin kauan periyttääkään? On kuitenkin jotain murheellista siinä, että täydellisiä kahviastiastoja kipataan roskalavalle. Pelastaako joku dyykkaaja ne sieltä, ja tuleeko Arabian serviisistä vuorostaan hänen murheenkryyninsä? Mene tiedä. – Mutta Honkasalon kirja oli ajatteluttavaa ja viehättävää luettavaa, sanoisin ihanaa, jollei se kuulostaisi niin imelältä.

Tuija

Olen Tuija ja olen suhtautunut intohimoisesti kirjoihin ja lukemiseen jo yli 50 vuoden ajan. Myös työni on kirjojen parissa puurtamista, sillä toimin tietopalveluneuvojana Tampereen yliopiston kirjastossa. Luen mieluiten kaikkea laatukirjallisuutta dekkareita ja tyttökirjoja unohtamatta. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.